Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Lempirakennuksia kotikaupungissa.

Taisin tarttua poikakirjaan, kun lukaisin viikonloppuna Tuomas Vimman Ruutukympin (2013). Ja kyllä minulla oli hauskaa! 

Vimman Raksa-romaanista tuttu Sami on kyllästynyt Hyperborea-rakennusfirman henkilöstöjohtamiseen ja päätyy tekemään reality-sarjaa telkkariin. Hän kokoaa itselleen dream teamin, mutta sekään ei auta, koska media-ala on juonitteleva ja pistää rehellisyyteen (!) tottuneen raksamiehen venyttämään moraaliaan.

Parasta Ruutukympissä ovat Vimman hillittömät kielikuvat:

"Danike Stenhammarilla - - oli edessään auki oleva läppäri, Sipoon puhelinluettelon paksuinen A4-kokoinen nahkakantinen kalenteri ja sekä ylimääräinen iPad näppäimistöllä varustettuna."

"Boksi kiiltelee ku Ellen Salpakarin peräpeili jouluaamuna."

"Puoliksi odotin tämän Eternian prinssin kaivavan taskustaan jonkin viidennen sukupolven hologrammiprojektorin, jolla hän olisi esitellyt meille ajatuksensa reaalikokoisena 3D-mallinnuksena."

"Kevin ymmärsi mistä oli kyse ja kävi kärppänä sulkemassa uksen."

"Selena Median neukkarin oviaukossa seisoi nainen vaihtoautokauppiaan pikkutakin sävyisessä viininpunaisessa jakkupuvussa sekä muotoonleikatussa kampauksessa, joka olisi epäilemättä saanut täydet viisi tähteä Euro NCAP -törmäystestissä." 

 

 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Kun on melkein vuosi sitten talvella nähnyt tv-sarjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljan käsin ja sitten lukee Jonas Gardellin samannimisen romaanin, joutuu nieleskelemään koko ajan, koska muistaa niin selkeästi, mitä lopussa tapahtuu. 

Eletään vuotta 1982 Tukholmassa, jonne 19-vuotias Rasmus saapuu nuoruutensa huumassa. Ensimmäisenä hän suuntaa askeleensa homorinkiin, arastellen ja melkein säikkyen jokaista katsetta. Rasmus on kotoisin maalta, jossa häntä on pidetty kummajaisena koko hänen tähänastisen elämänsä ajan. Rasmustakin rikkinäisemmältä vaikuttaa samanikäinen Benjamin, joka on Jehovan todistaja. Hän ei ole tietenkään koskaan viettänyt joulua eikä missään tapauksessa rakastunut poikaan.

Gardellin Tukholma on kaunis, mutta sitä varjostaa kaamea tauti, aids, josta kukaan ei ole oikein kuullut mitään. Jo ensimmäisessä luvussa kirjoitetaan näin: "Vuoteessa makaava mies on kuihtunut ja pitkälle edenneen Kaposin sarkooman merkitsemä. Hänellä on elinikää muutama päivä."

Nielaisu ja nyyh. 

Helen Fielding: Mad About the Boy

Kolmas Bridget Jones -romaani on nyt luettu, tai oikeastaan ahmaistu. Mad About the Boy kertoo 51-vuotiaasta Bridgetistä, mutta tällä kertaa ilman Mark Darcya. Olen kulkenut koko syksyn ravurin silmälaput silmillä, koska olen jotenkin onnistunut sivuuttamaan sellaisen faktan, että herra Darcya ei enää ole. Oletan nyt, että kukaan muu kuin minä ei siis voinut järkyttyä Nyt-liitteen kolumnista, jossa asia paljastettiin.

Helen Fieldingin Bridget on leskiäitinäkin hauska, ja paikoitellen hihitän ääneen, kun luen hänen ja 22 vuotta nuoremman toyboyn Twitter-viestien vaihtoa. Lievästi puuduttavaa on taas lukea Bridgetin päiväkirjamerkintöjä Twitter-tilin tarkistuksesta. Ne ovat koko ajan niin samanlaisia! Bridgetin suhde nuoreen mieheen saa ajattelemaan vanhenemista, jolle en ole vielä tähän mennessä juurikaan uhrannut mietteitä. Ehkä pitäisi. Hei, ei kai chick litin näin pitäisi toimia - minähän pysyn ikuisesti nuorena!

Hupaisaa on lukea myös Bridgetin työkuvioista. Hän nimittäin modernisoi Anton Tšehovin Hedda Gabbleria autuaan tietämättömänä, että kyseessä on Ibsenin teos. Samalla kun hän istuu toimituspalavereissa, hän twiittaa villisti toyboylleen. Ilmassa on sähköä.

Vaikka Mad About the Boy polkee välillä paikoillaan, nyky- chick lit on Helen Fieldingille ja Bridget  Jonesille paljon velkaa: vähintäänkin hulvattoman naispäähenkilön, joka pystyy puhumaan pieruista varsin katu-uskottavasti.

Missä välissä

Eräänä aamuna ajoin työpaikalle ja kuulin radiossa tällaisen määritelmän: rakkaus on tila yksinäisyyden ja kyllästymisen välillä. Nauroin ääneen, ja tuon jälkeen aivoni ovat ruvenneet tuottamaan kaikenlaisia määritelmiä samalla formaatilla. Kiire on tila aamun ja nukahtamisen välillä / innostumisen ja kyllästymisen välillä / mielikuvituksen ja todellisuuden välillä.

Tästä taas kerran pääsen aasinsiltaa pitkin siihen pohdintaan, miksen ehdi kirjata ylös lukemisiani. Koska on kiire. Tai kuten nykyään on muodikasta sanoa: koska kiire. Missä välissä lukukokemuksista ehtii kirjoittamaan, koska elämä?

Kiirevinkkauksena siis muutama kirja, viimeisen kuukauden aikana luettu:

Lauren Beukes, Säkenöivät tytöt (2013): Sarjamurhaajatrilleri, jossa on miljöönä Chicago, mystiikkaa, aikatasohyppelyä, kiinnostava päähenkilö ja hyvää henkilökemiaa. ****

Philip Their, Donner-ryhmä ja muita novelleja (2011): Tavalliset helsinkiläiset joutuvat kummallisiin tilanteisiin, esim. stalkkaamaan Jörn Donneria. Hauska! ****

Tuuve Aro, Himokone (2012): Hupaisia novelleja, joilla on jokin kuuluisa elokuvannimi. Suosikkini on Tappajahai, jossa sekä ulkoisesti että sisäisesti outo tyttö yrittää sopeutua juhlatunnelmaan. ***

Pia Heikkilä, Operaatio Lipstick (2013): Chick litiä Kabulista. Anna S. -niminen kirjeenvaihtaja raportoi sotatantereelta ja takakannen mukaan "kohtaa tuntemattoman sotilaan ja sitten he päätyvät sänkyyn". Nopean lukemisen jälkeen olen sitä mieltä, että erään henkilön nimi vaihtui kesken romaanin. ***

Oi Jesse, Jesse

Viime aikoina olen ajatellut paljon Jesse Pinkmania. Hän on fiktiivinen henkilö, joka esiintyy sarjassa Breaking Bad. Olen viettänyt hänen kanssaan vähän liikaakin aikaa, ja vaikka hän on, mikä on, pidän hänestä koko ajan enemmän.

Breaking Bad on amerikkalaisen AMC-kanavan luomus, ja voi jestas mikä luomus se onkaan! Viisikymppinen Walter White, lukion kemian opettaja, sairastuu keuhkosyöpään, ja koska sairausvakuutukset eivät ole kunnossa, hän päätyy "kokkaamaan" metamfetamiinia entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin kanssa. Jesse on tietenkin huumehörhö, mutta on hän enemmänkin.

Olen aloittanut juuri kolmannen tuotantokauden (yhteistä taivalta on siis takana!), ja tähän mennessä eräs jakso on saanut minut nieleskelemään. Siinä kiteytyy Jesse Pinkmanin sisin, toivottavasti. 

(Tässä on sitten juonipaljastus.) Narkkaripariskunta on ryöstänyt Jessen värväämän diilerin, ja Jessen on pakko mennä kovistelemaan heitä. Hänellä on mukanaan ase, jolla on tarkoitus ampua. Mutta Jesse ei ole tappaja. Juuri kun hän on psyykannut itsensä tekemään veriteon, narkkaripariskunnan ankean kämpän uumenista tallustaa likainen pieni poika, joka käpertyy sohvannurkkaan ja alkaa katsoa ostoskanavaa. Jesse yrittää vaihtaa kanavaa löytääkseen pojalle parempaa katsottavaa, mutta vain se kanava toimii. Sitten tapahtuu ikäviä, brutaaleita ja verisiäkin asioita. Lopuksi Jesse kantaa pojan huovassa talon portaille odottelemaan poliisien saapumista. Se hellyys, millä Jesse tarttuu poikaan ja vannottaa tätä pitämään silmänsä kiinni, on jotakin enemmän, mihin sekakäyttäjä pystyy. Siinä teossa on toivoa.

Minun täytyisi tietenkin hehkuttaa päähenkilö Walter Whitea, koska hän kokee sarjassa huikean muutoksen tavallisesta hieman turhautuneesta kemian opettajasta huumemaailman gangsteriksi, mutta en voi, sillä Jesse tuhansine bitch-manauksineen on niin valovoimainen.

(Kuva: Huffington Post)

Salla Simukka: Punainen kuin veri & Valkea kuin lumi

Pääsin iki-ihanalle kirjoittajakurssille ja sen jälkeen en ole juurikaan kirjoittanut - nimittäin asiaproosaa. Siksi blogikin on ollut tauolla. Fiktiota olen kuitenkin väkertänyt aina silloin, kun lukemiseltani ja Breaking Bad -koukutukseltani olen ennättänyt. Siitä (sekä fiktion kirjoittamisesta että Breaking Badista) lisää ehkä myöhemmin.

Viime viikonloppuna tutustutuin nuortenkirjailija Salla Simukkaan, tietenkin vain kirjan sivujen kautta. Aikuinen mimmi ahmaisi perjantai-iltana Lumikki-trilogian ykkösosan Punainen kuin veri ja lauantaina jatkoi Valkea kuin lumi -osalla. Kylläpä oli vetävää tekstiä! Voin hyvin kuvitella, mitä 17-vuotias sankaritar Lumikki Anderson aiheuttaa kohderyhmälukijassa. Oman tiensä kulkija, fiksu lukiolainen, joka pärjää omillaan, mystinen menneisyys, treenaa body combatia, joutuu vähän vahingossa selvittämään rikoksia... Juonen rinnalla kulkevat viittaukset satumaailmaan.

Vaikka Simukan luomat juonet ovat tietenkin epäuskottavia oikeassa maailmassa - niihin voi kuitenkin helposti uskoa kirjan sivuilla. Sillä sitähän fiktio on: uskoo hetken maailmaan ja ihmisiin, joita ei oikeasti ole olemassa, eikä illuusio rikkoudu missään vaiheessa. En ole koskaan kuullut kenenkään muuten sanovan, että esimerkiksi Ilkka Remeksen tarinat voisivat tapahtua oikeasti.

Simukan kirjojen käännösoikeudet on myyty muistaakseni 30 maahan. Jo oli aikakin, että suomalaista nuortenkirjaa viedään voimalla maailmalle! Suitsutukseni jälkeen pieni kritiikin sananen: jos Lumikki-kirjoista joskus tehdään elokuva, tuotesijoittelu on melkoista.

- - - 
Edit. Onpa "idylliset" kuvat napattu työpaikalta asiakkaiden työskennellessä kiivaasti.

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir on uusi idolini. En ole nimittäin pitkään aikaan nauttinut mistään lukemisesta niin kuin Talvisodasta (2013). Alaotsikoltaan kirja on Avioliittoromaani, joka tietenkin heti suuntaa ajatukset miehen ja naisen väliseen suhteeseen, vai pitäisikö sanoa suhteisiin?

Päähenkilö on Max Paul, kuusikymppinen sosiologi, "seksiprofessori", jonka perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi aikuista lasta. Syntymäpäivähaastattelu muljauttaa jotakin sijoiltaan, kun Maxin entinen opiskelija Laura haluaa kirjoittaa juhlakalusta syväluotaavan lehtijutun. Katariina-vaimosta avioliitto on väljähtynyt, eikä mies huomaa häntä tarpeeksi. 

Tyttäret, Eva ja Helen, kipuilevat tahoillaan. Helen on naimisissa onnellisesti ja kahden lapsen äiti, mutta välillä hän ajattelee, ettei ole oikein ehtinyt elää, vaan on syöksynyt suinpäin avioon ja äitiyteen. Onko hänestä tulossa samanlainen kuin äidistään? Eva, 29-vuotias kuopus muuttaa Lontooseen opiskelemaan taidetta. Samalla hän pakenee äitiään, joka puuttuu liikaa hänen elämäänsä.

Kuulostaa vakavalta, mutta Teirin romaani on niin hauska! Jo kirjan aloitusvirke piristi kummasti ruuhkaviikkoa, johon sopi niin vanhempainiltaa, supermäärä palkkatyötä kotona kuin ajatuksia siitä, että asunto olisi kiva nähdä pyykkivuorten läpi. Se meni näin: "Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katariinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta."  

Kuva: Otava

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Alkuperäinen tarkoitus oli, että luemme samaan tahtiin Puutarhan ja nurkkien Saaran kanssa F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925) ja olemme ikään kuin dialogissa keskenämme. Huh hah hei! Miten tässä missään dialogissa ollaan, kun meikämimmi luki vaikka kuinka monta kirjaa välissä ja sysi Kultahattua aina vain syvemmälle sängyn alle.

Aivan turhaan. Sehän oli mainio, minkä toki tiesinkin, mutta kun tekee mieli lukea vain nykyproosaa.

Nyt sitten yritän kuumeisesti muistella, mitä viikko sitten ajattelin kirjasta. Puutarhassa ja nurkissa se luettiin luonnollisesti jo elokuun lopussa. Siellä siitä tykättiin - ja myös ihmeteltiin. Samoissa fiiliksissä olen minäkin.

Saara pohti, mikä "Kultsissa" on niin ihmeellistä, ja minä puolestani, miten eri tavalla romaaneja nykyään rakennetaan. Jos nyt heittäytyisi Fitzgeraldiksi ja kirjoittaisi juonellisesti melko yksinkertaisen tarinan ilman sen kummempia kerrontakikkailuja (esim. yksi luku PowerPoint-muodossa) epäilen, etteivät kustantajat kolkuttaisi - saati raapisi - ulko-oveani. Jos ei kirjoittaisi näkökulmaromaania, jossa fragmentaarisesti paljastettaisiin epäkronologisesti harkittuja paloja päähenkilöiden elämästä, niin hiljaista olisi.

Voi pojat.  Kyllä 1920-luvun kirjailijoiden elämä oli helppoa. Keksit vain kaksi kiinnostavaa miestä (toinen öky ja toinen tavallisempi perässähiihtäjä, joka tuo uusia piirteitä nimihenkilöstä esille), yhden kauniin tytön, joka tuijottelee lahden toiselta puolelta ikkunasta sekä tietenkin pahan aviomiehen, niin lähtökohdat klassikon kirjoittamiseen alkavat olla kasassa. Lisäät hämärän menneisyyden, vihreän valon, samppanjaa, jatsia ja juhlia ja muistat sekoittaa hyvin. Rappioelämä ja talouskriisi tekevät romaanille kuin romaanille hyvää.

Vähemmän on enemmän, joten kyllä, olen tyytyväinen, että amerikkalainen klassikko on nyt luettu. Sitä paitsi, pystyin kirjoittamaan Kultahatusta hehkuttamatta The Great Gatsby -elokuvan hienoa puvustusta.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Ihminen tulee onnelliseksi yksinkertaisista asioista, ja tässä tapauksessa lukija on ollut liekeissä useita  päiviä lukiessaan Maria Semplen riemastuttavaa romaania Missä olet, Bernadette? (2012, suom. 2013). Jotenkin ihanan päivitetyn vanhanaikainen "kirjeromaani" (siis osittain sähköpostiromsku) kertoo omituisesta perheestä, jonka äiti Bernadette on kuuluisa erakoitunut arkkitehti. Hän päättää ulkoistaa elämänsä ja palkkaa intialaisen Manjulan järjestelemään elämäänsä - luonnollisesti nälkäpalkalla ja netin välityksellä. Nörttiaviomies huolestuu, ja pian kuvioissa on FBI ja psykiatria, kun Bernadette ottaa ja katoaa. Järjen äänenä on teini-ikäinen Bee, jolle äiti on kaikki kaikessa.

Ihmisen pitäisi ehdottomasti lukea ainakin kerran puolessa vuodessa jotakin sellaista, josta tulee täydellisen onnelliseksi ja huolettomasti. Se on vähän sama kuin kuulee työmatkalla jonkin hyvän biisin ja laulaa äänensä käheäksi ja samalla puhaltelee purkkapalloja niin, että viereisestä kulkuneuvosta katsotaan, laukesiko sillä turvatyyny. Sitten jaksaa taas jotakin vakavaakin.

Haruki Murakami: 1Q84

Aika järkyttävää, etten ole kirjoittanut muistiin mitään lukemastani yli kuukauteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi lukenut. Tämä tarkoittaa, että olen lukenut paljon.

Esimerkiksi juuri loppuun saattamassani Haruki Murakamin teoksessa (kuulemma pääteoksessa) 1Q84 (2009, suom. 2013 Aleksi Milonoff, mainioiden näyttelijä-Milonoffien veli!) on sivuja melkein 800, ja kyseessä on vasta trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Olen taas kerran onnistunut lukemaan teoksen melkein loppuun saakka tajuamatta, että osat yksi ja kaksi eivät ole täysi kokonaisuus, vaan että vielä puuttuu kolmannes.

Haruki Murakamin 1Q84-teoksen nimi ohjaa ajatukset väistämättä Orwellin 1984-romaaniin, ja muutaman kerran Murakamin jättiläisessä aiheesta taidetaan puhuakin. En ole kuitenkaan ihan varma vielä kahden osan perusteella, kuinka kirjat liittyvät toisiinsa. No, jonkin sortin isoveli taitaa valvoa.

1Q84 on hieman samantyyppistä maagista realismia kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävätkin, jos nyt oikein muistan. Aomame-niminen liikunnanohjaaja - sivutyönä väkivaltaisten miesten murhaaminen - siirtyy moottoritieltä tikkaita pitkin rinnakkaistodellisuuteen, 1Q84:ään, jossa taivaalla mollottaa kaksi kuuta ja poliiseilla on erilaiset aseet kuin hän muisti. Toisaalla taas Tengo, matematiikan opettaja ja harrasteleva kirjailija, saa käsiinsä 17-vuotiaan Fuka Erin kirjoituskilpailukäsikirjoituksen, jota hänen pitäisi muokata niin, että se voittaisi kisan. Tengo suostuu, ja se on sinetti sille, että kuvioihin tulee mukaan ilmakoteloa, pikkuväkeä ja uskonnollista kulttia.

Aika ihmeellistä, että luin 1Q84:n kaksi ensimmäistä osaa innostuneena. Minun on ollut aina vaikea lukea muuta kuin eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista kirjallisuutta. Nyt kuitenkin Murakamin kerronta tempaisi mukaansa, ja oikein odotti, milloin on taas kunnolla aikaa istuttaa itsensä sohvan nurkkaan tai heittäytyä sängylle korvatulpat korvissa. Jep, välillä täytyy olla tulpat korvissa, että pystyy uppoutumaan. Toimii.

Sheryl Sandberg: Lean in - Naiset ja menestymisen tahto

Tapanani ei yleensä ole lueskella bisnesoppaita, koska en ole kaupallisella alalla, mutta ei Sheryl Sandbergin (Facebookin operatiivinen johtaja) Lean in - Naiset ja menestymisen tahto -kirjan lukemisesta mitään haittaakaan ollut. Pääajatukset voi kiteyttää seuraavasti:
- Sukupuolta ei tarvitse ujuttaa jokaiseen työelämän tilanteeseen.
- Ei pidä pelätä, vaan tehdä. Vain siten voi saada jotakin aikaan.

Suurin anti minulle oli huomata, että jenkkikulttuurissa naisen työnteko on tehty vaikeammaksi kuin Suomessa. Äitiyslomat ja vanhempainvapaat eivät toimi lainkaan yhtä hyvin kuin meillä. Pakko myös myöntää, että taas kerran mietiskelin tyttöjen kasvua naiseksi työelämässä: säntillistä opiskelua ekaluokasta abiturientiksi, sitten yliopistoon, vakituiseen parisuhteeseen, lapsia ja - vaatimattomampaan työhön kuin miehet. Jokin ei ole nyt oikein.

Jo Nesbø: Poliisi

Pitkin talvea olen keskustellut yhden jos toisenkin dekkarifanin kanssa Jo Nesbøn Aaveesta: siis onko Harry Hole vai eikö hän ole? Kukin täydentäköön kysymyksen parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse olen ajatellut, että ei missään nimessä! Niin kuin ei olekaan.

Nesbøn uusin dekkari Poliisi (2013, suom. 2013) todistaa samaa kuin omat arvailuni. Hassua mutta toisaalta ihan nerokastakin on se, että minulla ei ollut aavistustakaan kirjan olemassaolosta, kun ihan viattomana lauantaipäivänä marssin penkomaan kirjakaupan alepokkarilaareja. Kassalla vilkaisin muhkeaan kovakantiseen, ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Kappas, uusin Harry Hole!

Voi vain kuvitella, millaista itsehillintää vaati säästää Poliisia lomalukemiseksi parisen viikkoa. Mutta onnistuin! Tämän takia olinkin surkeaa rantaseuraa Adrianmerellä, koska viihdyin enemmän nenä kirjassa kuin olisin kirmaillut uimarenkaan ja snorkkelin kanssa aalloissa.

Miksi sitten edelleenkin pidän aivan valtavasti Nesbøn dekkareista, vaikka uutukaisessa on hirveästi henkilöitä, hämäytyksiä, väkivaltaa ja juonenkäänteitä (ja pikkuisen hätäinen oikoluku - hoi siellä Johnny Knigassa, RYHTIÄ!). Lauantain Helsingin Sanomissa Antti Majander on ratkaissut arvoituksen. Ja kyllähän minä sen tiesin aikaisemminkin: olen lätkässä Harry Holen persoonaan. Rikoksista viis, kun tykkää henkilöstä! Ehkä siis luenkin Nesbøn dekkareita enemmänkin romanttisena viihteenä, jossa pääosassa ovat oslolainen rujo keski-ikäinen poliisi ja meikämimmi. Outo ajatus, kieltämättä.

Poliisi-dekkarin juonesta ei oikein voi paljastaa mitään, jotta ei tulisi paljastaneeksi liikaa, mutta pakko avautua, että uusimmassa SSKK:n asiakaslehden Nesbøn uusimman esittelyssä oli kyllä paljastettu juonesta turhan paljon. Onneksi olin lukenut teoksen, sillä muuten olisin lähettänyt kirjakerholla vieläkin suoremman palautteen kuin nyt tein. 

Italian reissun toisena rantapäivänä olin tolaltani. Nesbø teki Poliisissa sellaisen ratkaisun, että illalla oli nautittava tupla-Bellini, enkä suoraan sanoen ole vieläkään täysin toipunut.

Pari mainiota

"Tehkää niin kuin minä sanon eikä niin kuin minä teen." Asiakkaille jankutan aina sitä, että pitää kirjoittaa muistiin lukemisen aikana, jotta sitten osaa kirjoittaa lukemastaan. Pah, minä sanon. Aivan yliarvostettua. 

Sekä Renate Dorresteinin Hyvä äitipuoli (2011, suom. 2013) että Joonas Konstigin Totuus naisista (2013) ovat olleet luettuina jo viikon tai pari ja jopa kirjastossakin muutaman päivän, enkä minä ole tehnyt niistä ensimmäistäkään merkintää. Aivan mahtavaa siis. Nyt romaaneista pitäisi kuitenkin sanoa jotakin viisasta.

Pidin kummastakin aika tavalla, ja etenkin Konstigin Totuus naisista kolahti. Se kertoo keski-ikäisestä Tapanista, joka yrittää ymmärtää sekä vaimoaan että lukion kakkosluokkalaista Roosa-tytärtään. Taas oli pakko lukiessa kelailla sitä, kuinka vaikeaa on nykyaikana olla nuori nainen. Se antoi perspektiiviä omaan tyttäreen (joka on vielä kuitenkin alakoulussa, onneksi) ja naisasiakkaisiin, jotka ovat Roosan ikäisiä. En haluaisi olla hetkeäkään heidän ikäisensä. Liian monimutkaista ja pelottavaa. Totuus naisista -romaanissa on erityisen hienoa nuorten dialogi, joka kuulostaa aika autenttiselta. Joonas Konstigilla on muuten oma blogi. 

Renate Dorresteinin Hyvä äitipuoli on myös kiinnostavaa luettavaa. Siinä kuvataan uusioperhettä, johon kuuluu isokokoinen Claire, Axel ja tämän teini-ikäinen tytär. Ja voi vain arvata, että elo ei ole aina auvoista! Claire on sen verran jännä nainen, että hänestä tuli heti suosikkini erikoisine perisuhteesta selviytymismetodeineen.  

Jennifer Egan: Sydäntorni

Voiko olla parempaa kesäkirjaa kuin sellainen, jonka vie kahden päivän luku-urakan päätteeksi kaverille terassille? No, Jennifer Eganin Sydäntorni (2006, suom. 2013) on juuri tällainen. 

Millainen Sydäntorni sitten on? Se on goottikauhua dekkaritwistillä, mielettömän hienolla kertojaratkaisulla, superhenkilöhahmoilla, tyrmäävällä dialogilla... (Suokaa anteeksi tämä kamala kielimuoto, nyt on nimittäin kiire!) 

Ei auta, on lähdettävä kiikuttamaan Sydäntornia terassille. Ehkä sieltä tällä kertaa saa roseeviiniä.

Petri Karra: Pakenevat unet

Pikainen googlettaminen paljastaa, että Petri Karran Pakenevat unet -romaanista (2012) on pidetty. Tämän vuoksi joudun käymään omaa lukustrategiaani läpi: missä meni vikaan, kun minä en pitänyt teoksesta? 

1. Teemaltaan Pakenevat unet muistuttaa Markus Nummen Karkkipäivää, jossa lapsi ei saa olla lapsi. Karran kirja kertoo 14-vuotiaasta Nastasta, joka joutuu huolehtimaan pikkusiskostaan, kun äiti hyörii huumepiireissä.
2. Puhekielen merkitseminen on mennyt jotenkin yli. Selvää on, että eteläsuomalaislapset eivät puhu huoliteltua yleiskieltä, mutta jokin raja sentään.  Tuntuu, kuin lukisi litteraatiota jostakin suomen kielen harjoitustyöstä. Vähemmän on enemmän, myös repliikkien merkitsemisessä.
3. Elokuvaleikkaukset lukujen lopuissa kertovat siitä, että Petri Kotwica ohjaa kirjasta elokuvan tulevana syksynä, ainakin etuliepeen mukaan. 

Mistä sitten pidin kirjassa? Ainakin päähenkilö Nastasta, joka on jotenkin ihastuttava teini piirtämisharrastuksineen.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja (avaruustähtitieteen professori - onko muunlaistakin tähtitiedettä kuin avaruus? - ja tieteen popularisoija) on kirjoittanut mielenkiintoisen ja viihdyttävän selviytymispaketin siitä, mitä jokaisen tulisi tietää maailmasta. Teoksen nimi on tietenkin Kaiken käsikirja (2013).

Myönnettäköön, että ilman Kaiken käsikirjaa en tietäisi suhteellisuusteoriasta oikeastaan yhtään mitään enkä kyllä kvanttifysiikastakaan. Valtaoja avaa aiheet hauskasti ja selkeästi. "Yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa", kirjoittaja kehottaakin. Hyvä ohje - koko elämälle ylipäänsä.

Mutta kirjoittaa Valtaoja muustakin kuin fysiikasta. Hän siteeraa kaunokirjailijoita, matkustaa Euroopassa ja istuu välillä tuopilla kollegan kanssa ja saa keskusteluista mietittävää. Humanistin mielestä tämä on käsikirjan parasta antia.

Eija Hetekivi-Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Kävin Tyttären kanssa Tukholmassa heti loman alussa. Matkalukemisena kulki Eija Hetekivi-Olssonin Tämä ei ole lasten maa (2012, suom. 2013), joka kertoo Miirasta, suomalaisesta maahanmuuttajatytöstä Göteborgin lähiössä. 

Jos minun perheeni olisi muuttanut Ruotsiin, kun olin lapsi, elämäni olisi aika varmasti ollut samankaltaista kuin Miiralla. Äiti olisi takuulla siivonnut, isä ollut talonmies, minä ja veljeni olisimme pelanneet selviytymispeliä uudessa ympäristössä. Olisi varmasti pitänyt olla kovempi kuin oikeasti onkaan, polttaa sytkärillä merkki kaikkiin tornitaloihin, joihin jalallaan astuu. Kieli olisi ollut haaste, sen luova käyttäminen kenties epähyväksyttävää. 

Jotenkin olisi vain pitänyt selviytyä ja katkaista kierre, joka ajaisi rappuihin ja juomaan itsetehtyä viiniä. Sen juuri Hetekivi-Olssonin päähenkilö Miira tekee eikä alistu siihen, mikä on ilmeistä. 

Tukholmasta ja erityisesti sen lähiöistä on kuulunut huonoa. Autoa palaa, väki on levotonta, halutaan parannusta - vai vain anarkiaa? Tässäkin mielessä Tämä on lasten maa -romaani on ajankohtainen, vaikka se kertookin 80-luvusta. 

Päivän Tukholman-matkalla emme menneet Tyttären kanssa katsomaan lähiöitä, vaan kiersimme urheilukauppoja (juniorin valinta) ja katsastimme Moderna Museetin (äidin valinta).

Antonio Hill: Kauniit kuolemat

Näin se hurahdus sitten tapahtui, ja nyt ei ole enää mitään. Antonio Hillin kummatkin suomennetut dekkarit on luettu, eikä minulla ole mitään tietoa, milloin kolmas osa ilmestyy. Hieman ehdin jo olla talvella huolissani, tuleeko enää koskaan ikinä milloinkaan uutta dekkarisarjaa, jota voisin ruveta fanittamaan. Odotus palkittiin, ja Kauniit kuolemat (Los Buenos Suicidas, 2012, suom. 2013) lunasti Kuolleiden lelujen kesän kehittämät odotukset.

Héctor Salgado on jälleen vaikeiden asioiden äärellä: ex-vaimo on edelleen kateissa, kosmetiikkafirman työntekijät tekevät itsemurhan yksi toisensa jälkeen, eikä elo teini-ikäisen Guillermo-pojan yksinhuoltajaisänä ole kovin auvoista.

Koukuttavinta ja parasta kahden ensimmäisen osan perusteella on se, että Barcelona vaikuttaa Hillin kirjojen perusteella edelleen kovin vastustamattomalta.

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Minullapa on uusi dekkarirakkaus! Kollegan suosituksesta luin espanjalaisen Antonio Hillin ensimmäisen suomennetun romaanin Kuolleiden lelujen kesä, 2011 (Pakko kirjoittaa se espanjaksikin: El verano los juguetes muertos. Kas näin!), ja enemmän kuin pidin siitä. 

Kirja sai minut pohtimaan tapaani lukea nimenomaan dekkareita. Juoni on aivan sivuseikka. No, ei ehkä ihan, sillä Jo Nesbön kirjoissa olen kyllä kiinnostunut, miten ja miksi asiat tapahtuvat, mutta esimerkiksi Donna Leonin Guido Brunetti -dekkareita luen puhtaasti siksi, että haluan tietää, millaisen illallisen Paola-vaimo miehelleen laittaa, mitä viiniä juodaan ja miksi sihteerikkö Elettra on niin näppärä. Ja tietenkin myös Venetsia kiinnostaa! Siinä sivussa tulee perehdyttyä italialaiseen korruptioon, byrokratiaan ja rikollisuuteen.

Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesässä on hieman samoin. Barcelona tuntuu kirjan kautta niin houkuttelevalta, että tekisi jopa mieli ostaa liput FC Barcelonan matsiin - vaikka kirjassa ei mitään jalkapallosta puhutakaan. Olen muutaman kerran käynyt Barcelonassa, ja minuun jäi tyhjä kohta, tuntuu nimittäin, etten läheskään vielä saanut kaikkea, mitä kaupunki voi tarjota. Kauniskin se oli, kaikessa hektisyydessään ja epäjärjestyksessään. Hillin hurmaava päähenkilö komisario Héctor Salgado vertaa Barcelonaa ex-vaimoonsa: 

"Héctorille Barcelona oli Ruth: kaunis olematta räikeä, päällisin puolin rauhallinen mutta täynnä pimeitä sopukoita, lisäksi mukana oli ripaus yläluokkaista eleganssia, jossa oli oma viehätyksensä siinä missä raivostuttavuutensa. Molemmat olivat tietoisia luonnollisesta viehätysvoimastaan, siitä että heissä oli jotakin määrittelemätöntä, johon monet halusivat päästä käsiksi tai jota he saattoivat vain ihailla ja kadehtia."

Vaikka tapani lukea dekkareita on outo, täytyy kehaista, että Hillin romaanin juonikin on mukaansatempaava. Héctor Salgado palaa takaisin Barcelonaan pakkoloman jälkeen ja joutuu heti selvittelemään rikkaan perheen 19-vuotiaan nuorukaisen kuolemaa. Pudonnut noin vain ikkunasta juhannuksena? Ehei. Rinnalla kulkee juoni, jossa selviää, miksi Héctor joutui pakkolomalle lepäilemään Etelä-Amerikkaan. Kuolleiden lelujen kesä esittelee päähenkilön lisäksi nuoren tutkijan Leire Castron, jonka tulevaisuuden haluaisin jo nyt tietää, mutta täytyy odottaa, että Mies lukee dekkarisarjan kakkososan ensin. Dead lineksi olen ilmoittanut sunnuntain. Silloin haluan kirjan mukaani lomanaloitusristeilylle.

The Great Gatsby

Mikä minua riivaa, kun en häikäistynyt Baz Luhrmannin Kultahattu-filmatisoinnista? En sitten millään, vaikka siinä oli Leonardo DiCaprio (Älkää kysykö, mitä näen hänessä! En tiedä aivan tarkkaan itsekään, mutta Scorsesen The Departedin jälkeen en ole oikein ollut oma itseni, kun Leosta puhutaan - ja tästä tapauksesta on jo vuosia.). Enkä oikein vakuuttunut ihanista mekoistakaan. 3D oli viimeinen niitti arkkuuni, ja hillitön työrupeama takasi torkahduksen, josta kannan vieläkin huonoa omaatuntoa.

Mutta The Great Gatsbyn musiikki. Se se vasta oli jotakin. 

Hektistä lukemista

Hieman huolestuin, kun luin viikonlopun Hesareita oikein antaumuksella. Löysin artikkelin, jossa pohdittiin netin vaikutusta perinteiseen lukutapaan. Meiltä on kuulemma katoamassa pitkäjänteisyys keskittyä kauan aikaa samaan asiaan. Netti mahdollistaa - ja suorastaan vaatii sitä, että lukeminen on pintapuolista ja hyppivää.

Tunnistan tämän itsessäni. Luin aika kauan kahta kirjaa, jotka periaattessa olivat ihan vetäviä, mutta jokin mätti pahasti lukuaktissani. Selasin iPadia ja puhelinta, kun kääntelin sivuja ja tankkasin samaa riviä ties monettako kertaa. Olenkin varovaisesti harkinnut pikkuista nettitaukoa, että oppisin taas keskittymään. No, ehkä kesällä.

Nyt en siis voi muuta kuin pyytää nöyrästi anteeksi Sarah Winmanilta (joka kirjoitti Kani nimeltä Jumala -romaanin) ja Ian McEwanilta (joka kirjoitti Makeannälkä-romaanin). Kyllä minä sitten ensi kerralla keskityn paremmin.

Ryan

On hirvittävän lapsellista tykästyä johonkin filmitähteen niin kuin kauan sitten lapsena tai teininä, mutta minkäs teen, Ryan Gosling on tämän hetken - taidanpa nyt käyttää todellakin k-sanaa - kuumin näyttelijä. The Place Beyond the Pines -elokuva esitteli hurjapäisen surmanajajan, jossa on periksiantamattomuutta ja jolla on käsittämätön taito tehdä erehdyksiä ja vääriä valintoja. 

Ei siinä kuitenkaan kaikki. Pari vuotta sitten filmattu Drive-rikosleffa saa (nais)katsojan toivomaan, että vaikka kaikki menee ihan metsään (optimistisesti ilmaistuna), kaikesta huolimatta saisi olla edes hetken hississä Ryanin kanssa. 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kun jotakin on oikein vähän, siitä syntyy taistelu. Tästä kertoo Emmi Itärannan Teemestarin kirja (2012). Tulevaisuuden Suomessa - ja varmasti muuallakin - on vesi vähissä. Maailma on kohdannut suuren katastrofin, ehkä juuri ilmastonmuutoksen, ja sen seurauksena on, että armeija säännöstelee veden kulutusta.
 
Nuori tyttö Noria on jatkamassa isänsä ammattia, ja hänestä on tulossa teemestari, jolloin hänen rooliinsa kuuluu varjella vanhoja perinteitä ja salaisuuksia. Vanhasta maailmasta muistuttavat kaatopaikan elektroniikkalöydökset ja muinaiset teemestarien päiväkirjat. Vaali siinä nyt kuitenkaan mitään teemestarien salaisuuksia, kun sotilasdiktatuuri hengittää koko ajan niskaan.
 
Emmi Itärannan kieli on pysäyttävän kaunista, aihe on kiinnostava ja pelottavan tosi. Kerrassaan margaretattwoodimaista!
 

"Äiti ei ole täällä, ja hänen pitäisi olla. Ei ole junaa, johon hän voisi nousta, eikä kirjettä, jonka perilletulosta hän voisi olla varma, ja joka päivä herään toiveeseen, että hän hengittää yhä, vaikka en sitä tunne.
   Isä ei ole täällä, ja hänen pitäisi olla. Hän makaa kivisessä ja metallisessa kammiossa, jossa vesi, joka virtasi hänessä, muuttuu jääksi ja jättää hänet. Kahden päivän kuluttua hän ei ole muuta kuin tomua bambuarkussa ja vettä hopeanvärisessä uurnassa.
   Minä olen täällä, ja kaikki sanat ovat mykkä tuhkaa suussani, eikä mikään vesi vie janoani."

 

Linn Ullman: Aarteemme kallis

Voiko nainen, jolla on vanhempina Ingmar Bergman ja Liv Ullman, ylipäänsä kirjoittaa mitään keskinkertaista? En usko.

Linn Ullmanin Aarteemme kallis -romaani (2011, suom. 2012) on hieman niin kuin Siri Hustvedtiä tai Monika Fagerholmia lukisi. Tai ehkä Michael Cunninghamia, jos ymmärrette, mitä tarkoitan. Lukemisen jälkeen olo on hieman haikea ja kaipaa jotakin, mutta ei osaa pukea sitä sanoiksi.

Jälleen kerran kyse on perheestä ja luurangoista kaapeissa. Isoäiti Jenny täyttää 75 vuotta eikä ollenkaan haluaisi juhlia muuta kuin yksinään vain viini seuranaan. Tytär Siri, juhlien järjestäjä, on nippu kireitä hermosäikeitä. Aviomies Jon, tauolla oleva kirjailija, katselee Mille-lapsenlikkaa sillä silmällä. Perheen vanhempi tytär Alma kipuilee esiteiniydessään.

Ja sitten Mille katoaa.

Jos romaanista pitäisi nostaa esille yksi henkilö, joka teki vaikutuksen, niin kyllä se Jon olisi. Kuvitelkaa keski-ikäinen kirjailija, joka on kirjoittanut trilogiansa kaksi ensimmäistä osaa, mutta ei millään saa aikaan kolmatta. Miehen aika menee siinä, että hän kuvittelee olevansa vastustamaton naisten silmissä. Hän pitää peliään usean naisen kanssa, mutta naiset eivät ole täysin nappivalintoja, koska Jonkaan ei ole  sitä kuin omissa silmissään. Mutta mikä ego!

Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti

Aiemmin lukiessani tukholmalaista Jens Lapidusta olen mieltänyt Tukholman synkäksi kaupungiksi, jossa kannattaa olla varuillaan etenkin yökerhossa narikkamiesten kanssa. Eivätkä opiskelijapiiritkään kovin puhtoisia ole. 

Nyt kuitenkin luin novellikokoelman Ainakin äiti yritti (2012, suom. 2013) ja suljin rikostarinat hymy huulillani. Nehän olivat hauskoja! Kun on tottunut Stocholm noir -trilogiassa siihen, että tarina ei pääty oikein kenenkään kannalta hyvin, kahdessatoista novellissa sen sijaan on jotain valoa tunnelin päässä, jos nyt haluaa kulunutta sanontaa käyttää, tai ainakin henkilöt pystyvät hymyilemään läpi kyynelten. Novelleissa vilahtelevat romaaneista tutut henkilöt, muun muassa Natalie, Ratko ja Jorge, ja lisäksi esitellään joukko uusia  niin asianajajia kuin rikollisiakin. 

Ehdottomasti hauskin rikostarina on Pulveri, jossa pojat juhlivat Chorizo-nimisen kaverin 19-vuotissyntymäpäivää. Se ei mene ihan niin kuin elokuvissa, tai ehkä meneekin. Novellin kertoja käyttää mieletöntä vyörytystekniikkaa.

Mahtaako Lapiduksen novelleista pitää, jos ei ole lukenut kolmea aiempaa romaania? 

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Reilu viikko sitten sain luettua Katja Kallion Säkenöivät hetket (2013). Siitä saakka olen ajatellut kesää, kesää ja vielä kerran kesää - jopa hiihtolenkillä: Millaista on maata laiturilla ja huljuutella kättä laiskasti vedessä. Millaista on istua kotiterassilla kahvimukin äärellä ja tuijottaa vettä, joka sataa niin kovaa, ettei kuule omia ajatuksia. Millaista on juosta hieman liian myöhään kirjastoautolle ja sitten vain hymähtää, että seuraavallakin viikolla ehtii. Millaista on lähteä matkalle. Lähelle tai kauas.

Säkenöivissä hetkissä ollaan enimmäkseen Hangossa. Romaani alkaa vuodesta 1914, kun Inga ja Elly-tytär viettävät kesäänsä kylpylässä. Sattuu monenmoista, niin kuin usein käy, ja yksi tilanne johtaa toiseen. Parinkymmenen vuoden päästä Ellyn tyttäret Beata ja Harriet ovat nuoria naisenalkuja, ja taas kipuillaan, mutta samalla eletään säkenöiviä päiviä. 

Katja Kallion uusimmassa romaanissa ei ole niinkään tärkeää se, mitä tapahtuu, vaan se, miltä tuntuu. Uskoisin, että tämä pätee niin romaanihenkilöihin kuin lukijaankin. Romaania lukiessani huomasin ajattelevani monesti, että tässä sitä nyt ajatellaan syvällisiä. Samalla kun kipusin latua ylöspäin lipsuvilla suksilla, työstin jotakin tunne-elämän solmua auki. Tuo hiihto-osuus ei muuten ollut metafora.

"Beatasta tuntuu, että kaikki muut ovat lakanneet tanssimasta ja katsovat heitä, mutta ei hän ole siitä varma. Varmaa on se, että kellään muulla ei ole merkitystä kuin hänellä ja Harrietilla. Hän ei välitä enää Effestäkään, tai välittää, mutta tuntuu kuin hän olisi kestänyt Effen lähdön jo kauan sitten. Solveigia Beata ei edes muista."

21 tapaa pilata avioliitto

Kyllä se on kuulkaa niin, että ihminen tarvitsee välillä pieniä taukoja tälle matkalle, jonka varrella vilahtelee sanomalehtipinoja, pölypalleroita ja pyykkivuoria. Kun menee maanantai-iltana elokuviin, vaikka kaikki olisi kesken niin työ- kuin kotirintamallakin, saa itselleen tauon, jossa on jotakin taianomaista. Ison salin penkkiriveissä ei kukaan istu edessäni ja takanakin vain muutama innokas elokuvaharrastaja. Tämä ei tietenkään ole elokuvateatteriyrittäjän unelma, mutta katsojana minulle se on juuri sitä. Valkokankaalla pyörii Johanna Vuoksenmaan 21 tapaa pilata avioliitto.

Kun käyn yksin elokuvissa, pidän melkein kaikesta näkemästäni. Se on tietenkin hieman luonnotonta, koska oikeastihan kaikki näkemäni elokuvat eivät ole nerokkaita. Leffassa käynnille on kuitenkin muukin funktio kuin nähdä maailmankaikkeuden mahtavin taidespektaakkeli, ja se on nimenomaan tuo todellisuuspako, ja silloin kelpaa muukin kuin (vaikeatajuinen ja) palkittu Tree of Life. 

Vuoksenmaan 21 tapaa pilata avioliitto on juuri sellainen, millä jaksaa vielä pari raskasta työpäivää ja pienen huutokilpailun jälkikasvun kanssa. Ja kyllä se roskiskaapin siivoaminenkin onnistuu! Elokuvan päähenkilö on Sanna Manner (Armi Toivanen), joka tutkii avioliittoja ja etenkin niiden hajoamista. Hypoteesi on se, että yksiavioisuus ja avioliitto ovat täysin mahdottomia nykymaailmassa. Mukana on mainioita hahmoja, kuten tutkimusassistentii Jouni (Aku Hirviniemi), patologiystävä Aino (Essi Hellén) ja Aleksi (Riku Nieminen), joka on Sannan avioliittotutkimusmateriaalia.

Elokuvan juoni ei ole mitenkään uusi ja ihmeellinen, mutta jotain viehättävää siinä kuitenkin on. Armin kuvaamat avioliittovideot ovat hulvatonta katsottavaa ja jotenkin kiinnostava tapa rakentaa elokuvaa. Voisi hyvin kuvitella, että 21 tapaa pilata avioliitto toimisi myös jonkinlaisena minisarjana - se nimittäin muistutti rakenteeltaan Vuoksenmaan mainiota Klikkaa mua -sarjaa.

Kun elokuvan loputtua tulin kotiin, siis reaalimaailmaan, mieheni kysyi, millainen pätkä oli. Koska halusin pitää todellisuuspakoni vain itselläni, vastasin nopeasti, että Armi Toivasella oli hieno olkalaukku, ja rupesin tyhjentämään astianpesukonetta.

Kuva olkalaukusta Lumi accessories.

8-pallo

Tyttäreni mielestä minä olen hyvä elokuvankatsoja, koska keskityn täysillä enkä höpise turhia. Allekirjoitan tämän itsekin. Kun katsotaan elokuvaa, niin sitten myös katsotaan. Minä olen Harry Potter, minä olen Nemo ja eilen minä olin Pike Louhimiehen 8-pallossa.

Vuorokautta myöhemmin elokuvan näkemisestä ajattelen oikeastaan vieläkin vain elokuvaa. Miksi se kosketti niin tavattomasti? 

Tarinan takia. Pike vapautuu vankilasta, kun on ensin tyrinyt huumeiden kanssa. Nyt tilanne on kuitenkin uusi. Pitää hoitaa itsensä lisäksi myös vauva, joka on ilmeisesti syntynyt vankeudessa.

Ihmissuhteiden takia. Miksei elämä voisi edes joskus olla helppoa? Niille, joilla arki on jo muutenkin hankalaa, soisi edes yhden normaalin ihmissuhteen, siis muutakin kuin huumepoliisin kanssa tapaamiset, entisen miesystävän kanssa samojen virheiden tekemisen ja entisten "ystävien" kanssa pyörimisen.

Yksinäisyyden kuvauksen takia. 8-pallossa päähenkilö Pike on niin yksin, että hirvittää. Jo pelkästään pienen lapsen kanssa kahden eläminen on haastavaa, mutta jos siihen lisää vapautumisen vankilasta, uuden ankeahkon kodin, jonne ei oikeastaan olisi järkevää päästää ketään entisestä elämästään sekä ympärillä vellovan talvisen arjen, jossa kukaan ei kysy vilpittömästi, mitä kuuluu, on tilanne mahdoton.

Näyttelijöiden takia! Jessica Grabowsky, Eero Aho ja Pirkka-Pekka Petelius näyttelevät äärettömän intensiivisesti, eikä Mikko Leppilammessakaan mitään vikaa ole.

Aku Louhimiehen takia. Hän on lahjakas ohjaaja - jo Vuosaari sen todisti vuosi sitten.

Cormac McCarthy: Menetetty maa

Olen nyt useammaltakin ihmiseltä kuullut kommentin, että luen miehisiä kirjoja. En tunnista itseäni tästä väitteestä ollenkaan. Katsokaapa vain edellistä postaustani: Milja Kauniston Synnintekijä on ehdottomasti naislukijan kätöseen sopiva romaani. Mutta niin on Cormac McCarthyn Menetetty maakin (2005, suom. 2006). 

Kun jokunen vuosi takaperin näin Javier Bardemin tähdittämän samannimisen elokuvan, ostin pokkarin välittömästi ja ajattelin lukevani sen heti. Näin ei käynyt, sillä elokuvan aihe oli aika vapisuttava, joten siirsin lukemista sopivampaan ajankohtaan. En olisi ehkä lukenut romaania vieläkään, ellen olisi hyvänä vaimona pakannut mieheni matkalaukkuun lomalukemista (ajatuksena luonnollisesti se, että jos oma lukeminen loppuu, voin lukaista hänenkin kirjansa...).

Cormac McCarthy on ehdottomasti yksi tämän hetken parhaista kirjailijoista. Hänessä on jotakin samaa kuin Annie Proulxissa (vai onko se Proulx'ssa?). McCarthyn henkilöt lymyilevät jossakin rajamailla, jossa elämä ei koskaan ole samaa kuin lähiössä, ja he joutuvat vain selviytymään, vaikka mikä olisi. Menetetyssä maassa Llewelyn Moss -niminen mies osuu metsästysretkellään ikävään paikkaan: monta ruumista, yksi kuolemaa tekevä, heroiinilasti ja rahalaukku. Vaikka Moss ottaakin laukun itselleen, hän ei ole läpeensä mätä, sillä hän palaa yöllä antamaan vettä kuolevalle miehelle. Ja silloin hän on todella väärässä paikassa. Mikään ei palaa enää ennalleen.

Mossin perässä kulkevat tämän valinnan seurauksena kylmäverinen tappaja Chigurh ja jotenkin sympaattinen seriffi Bell. Parasta romaanissa ovat dialogit. Ne ovat jotenkin vääristyneitä, lyhitä ja armottoman viiltäviä - ihan niin kuin Veren ääriin -lännenromaanissa ja Tie-scifiromaanissa. Niitä lukiessa kylmää, mutta silti jotenkin oudolla tavalla haluaisi joskus käydä sellaisen keskustelun jonkun kanssa.

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Kun on viikko lomaa keskellä raskainta talvea, käteen tarttuu mieluummin kevyttä kuin painavaa luettavaa. Milja Kauniston Synnintekijä (2013) sopii siihen tarkoitukseen mainiosti. Kirja auki ja samalla katoaa kaikki ympäriltä, on se sitten hulina kotona tai lasten kitinä lentokoneessa.

Synnintekijässä eletään 1400-luvun Pariisissa, jossa suomalainen Olavi Maununpoika opiskelee papiksi. Ystäväkseen hän saa ihmeellisen Miracle de Servièresin, jonka kanssa säädyllinen pappiselämä uhkaa lipsua raiteiltaan. Olavi, tai Ranskassa Olaus, kamppailee nuorenmiehen heräävän seksuaalisuutensa kanssa välillä varsin hupaisastikin, mutta mitäs minä poikain elämästä tiedän!

Synnintekijä on sellainen romaani, joka saa minut ajattelemaan kirjailijuutta: Milja Kaunisto asuu Etelä-Ranskassa keskiaikaisessa kylässä. Oi. Hän on muusikko ja sanoittaja. Oi. Villiyrtit kasvavat hänen pihallaan. Oih! Kansilievetekstin mukaan hän kuuntelee henkien kuiskintaa. Oi. 

Jos ei näistä aineksista synny kirjaa, niin mistä sitten? 

Tatiana de Rosnay: Mokka

Jos minä joutuisin kokemaan saman kuin Tatiana de Rosnayn Justine Mokka-romaanissa (2010, suom. 2012), tulisin varmasti hulluksi. 

Suunnilleen ikäiseni päähenkilö elää rauhallista perhe-elämää miehensä Andrew'n ja kahden lapsensa kanssa Pariisissa. Tämä ei vielä syöksisi minua raiteiltani, vaan se, että perheen teinipoika jää auton alle ja päätyy sairaalan sänkyyn koomassa. Yliajajaa ei tietenkään löydy. Poliisi on hidas, ja mies reagoi käpertymällä kuoreensa. Justine on särkymäisillään surusta, mutta haluaisi silti löytää Mersu-kaaharin.

Tytär kysyi äsken ruokapöydässä, mitä toivoisin kaikkein eniten. Vastasin tovin tuumattuani, että haluaisin hänestä tulevan myös onnellinen aikuinen. Mutta ei sellaista kuulemma saanut toivoa. 

Pitää toivoa esimerkiksi sellaista, että kotikaupunki olisi kokonaan jäässä, jotta voisi luistella kouluun.

Satumaa?

Töissä muutamana päivänä olemme analysoineet (aika pintapuolisesti tosin) asiakkaiden kanssa Satumaata, ja joka kerralla on pitänyt ajatella kesää, hiekkarantaa ja suklaata, jotta ei purskahtaisi itkuun. 

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Miltä tuntuisi olla mukana jouluna 1943 saksalaisseurueessa Suomen Lapissa? Jos mukana olisi vielä kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer, voi olla varma, ettei se mikään huviretki olisi. 

Heidi Köngäksen Dora, Dora -romaani (2012) kertoo erikoisen joukon matkasta kaamokseen. Speerin lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat hänen sihteerinsä Annemarie, suomalainen tulkki ja äärettömän hermoileva taikuri, joiden näkökulmista matkaa tarkastellaan. Läsnä on velvollisuudentuntoa, pelkoa, lojaaliutta, epävarmuutta ja himoa.

Speerin on ajanut Jäämeren rannalle kummallinen suhde Hitleriin, ja muut seuraavat siinä sivussa. Erityisen herkullista romaanissa on henkilösuhteiden kehittyminen arkaan tilaan. 

Aikaisemmin lukemani Köngäksen Vieras mies -romaani lupasi ihan oikeita asioita: tätä kirjailijaa kannattaa seurata - hän on tämän hetken vahvimpia kertojia!

JK. Entä romaanin nimi sitten? Se selviää lukemalla romaanin. 

J. K. Rowling: Paikka vapaana

J. K. Rowlingin ensimmäisestä aikuisten kirjasta on kirjoitettu aika paljon. Paikka vapaana (The Casual Vacancy 2012, suom. 2012) on ihan mielenkiintoinen brittiläisen pikkukaupungin kuvaus, mutta en ole ihan varma, olisinko lukenut romaania, jos Harry Potteria ei olisi olemassa. Näin pitkälle velhopojan karisma näköjään riittää.

Mistä sitten pidin Paikka vapaana -kirjassa? Miljööstä ja juonesta. Kun pidetty vasemmistolainen paikallisvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee, alkaa julmettu kisa hänen valtuustopaikastaan. Likaisia keinoja ei todellakaan kaihdeta. J. K. Rowling esittelee kirjavan sakin pagfordilaisia, joita yhdistää edesmennyt valtuutettu. 

Sitten on kuitenkin paljon sellaista, mistä en pidä. Ensinnäkin suomennos voisi olla parempi. Mukana on paljon tyylillisiä kömpelyyksiä niin lauserakenteissa kuin sananvalinnoissakin, mikä ei ole lainkaan ihme, kun ottaa huomioon, että suomennos on tehty käsittääkseni parissa kuukaudessa. Siksi suosittelenkin lukemaan Paikka vapaana -romaanin alkuperäiskielellä. Toiseksi kaikkitietävän kertojan käyttö ihmetyttää. Pidän usean kertojanäkökulman käytöstä, mutta miksi ihmeessä näkökulma vaihtuu monesti saman luvun sisällä? Kolmanneksi olisin kaivannut romaaniin edes yhden henkilön, josta voisin pitää. Nyt siinä ei ole ainuttakaan. Teinit ovat aika ärsyttäviä (mutta henkilöistä mielenkiintoisimpia) ja heidän vanhempansa puolestaan sietämättömiä. Hei mutta hetkinen - onhan Rowlingilla yksi rakastettava henkilö: Barry Fairbrother, mutta hän heittää henkensä toisella sivulla!