Reilu viikko sitten sain luettua Katja Kallion Säkenöivät hetket (2013). Siitä saakka olen ajatellut kesää, kesää ja vielä kerran kesää - jopa hiihtolenkillä: Millaista on maata laiturilla ja huljuutella kättä laiskasti vedessä. Millaista on istua kotiterassilla kahvimukin äärellä ja tuijottaa vettä, joka sataa niin kovaa, ettei kuule omia ajatuksia. Millaista on juosta hieman liian myöhään kirjastoautolle ja sitten vain hymähtää, että seuraavallakin viikolla ehtii. Millaista on lähteä matkalle. Lähelle tai kauas.
Säkenöivissä hetkissä ollaan enimmäkseen Hangossa. Romaani alkaa vuodesta 1914, kun Inga ja Elly-tytär viettävät kesäänsä kylpylässä. Sattuu monenmoista, niin kuin usein käy, ja yksi tilanne johtaa toiseen. Parinkymmenen vuoden päästä Ellyn tyttäret Beata ja Harriet ovat nuoria naisenalkuja, ja taas kipuillaan, mutta samalla eletään säkenöiviä päiviä.
Katja Kallion uusimmassa romaanissa ei ole niinkään tärkeää se, mitä tapahtuu, vaan se, miltä tuntuu. Uskoisin, että tämä pätee niin romaanihenkilöihin kuin lukijaankin. Romaania lukiessani huomasin ajattelevani monesti, että tässä sitä nyt ajatellaan syvällisiä. Samalla kun kipusin latua ylöspäin lipsuvilla suksilla, työstin jotakin tunne-elämän solmua auki. Tuo hiihto-osuus ei muuten ollut metafora.
"Beatasta tuntuu, että kaikki muut ovat lakanneet tanssimasta ja katsovat heitä, mutta ei hän ole siitä varma. Varmaa on se, että kellään muulla ei ole merkitystä kuin hänellä ja Harrietilla. Hän ei välitä enää Effestäkään, tai välittää, mutta tuntuu kuin hän olisi kestänyt Effen lähdön jo kauan sitten. Solveigia Beata ei edes muista."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti