Donna Leon: Uskon asia

Donna Leonin 19. Guido Brunetti -dekkari ei petä lukijaansa. Venetsia on ihana ja tällä kertaa ihan liian kuuma, komisario Brunetti taitaa puhejudon, isotpomot ovat silmänpalvojia, rikollista on vaikea saada vastaamaan teoistaan ja mikä tärkeintä: Guido ja Paola-vaimo keskustelevat kirjallisuudesta.

Erikoista Uskon asiassa (2010, suom. 2012) on se, että komisario Brunetti pääsee jo alussa melkein lomalle, sekä se että Paola ei juurikaan kokkaa, mutta se johtuu helteestä. Niinpä kelpo poliisi syö tramezzinoja, kuten esimerkiksi I tramezzini per "carnivori" ripieni delle migliori carni e salumi italiani. Prosciutto di Praga, insalata di pollo, prosciutto cotto, mortadella al tartufo... 

Kumma juttu. Aina kun luen Donna Leonia, kokkaan innokkaasti italialaisten reseptien mukaan.

Matkalla ja Matkalla

Jo monta viikkoa sitten kävin katsomassa Walter Sallersin ohjaaman Matkalla-elokuvan ja rakastin sitä ensi minuutista saakka. Suureksi osaksi likaisen tuulilasin läpi nähty Amerikka, aloittelevan kirjailijan Sal Paradisen ja tyhjäntoimittaja Dean Moriartyn ystävyys sekä nuortenmiesten (ja miksei naistenkin) itsensä etsintä oli huimaa, räväkkää ja koskettavaa. Tärkeintä ei ole määränpää vaan matkalla oleminen, uudet kokemukset ja elämännälkä. Sal seuraa sivusta ja merkitsee muistiin, Dean hyppää sängystä toiseen ja hurmaa kaikki vastaan tulevat. 

Lempikohtaukseni elokuvassa on uudenvuodenbileet, joissa esitetään niin huima tanssi, että itsekin toivoisi edes notkuvansa jossain boolimaljan liepeillä katsomassa karkelointia. Ihana huomio on sekin, että Kristen "Twilight" Stewart osaa näytellä!

Kun elokuva on katsottu, luetaan kirja, tai ainakin yritetään. (Yleensä kyllä teen nämä toisessa järjestyksessä.) Ensimmäinen ote Jack Keroaucin Matkalla-romaaniin kuitenkin lipsui. Ostin nimittäin pokkarin, jonka kannessa on kuva elokuvasta ja merkintä "alkuperäisversio". Se taas tarkoitti sitä, että kirjaa ei ole jaoteltu lukuihin tai edes kappaleisiin. Lisäksi fontti oli aika pientä. Kesken jäi - ja vain kosmeettisista syistä. Sitten kaivoin työpaikalta esiin Tammen kustantaman Matkalla-opuksen, joka on jaoteltu lukuihin ja kappaleisiin ja repliikitkin ovat omilla riveillään. Jo alkoi lukeminen sujua, mutta - ihmeellistä sanoa - elokuva oli silti koskettavampi ja paremmin rytmitetty. 

"Auringon sukulainen lännestä, Dean. Vaikka tätini varoitti minua lähtemästä Deanin mukaan, koska joutuisin hankaluuksiin, silti kuulin uuden kutsuvan äänen ja näin uuden horisontin ja siihen uskoi, sillä olin nuori; ja jotkin pienet vaikeudet tai jopa sekin että Dean kenties hylkäisi minut, kuten hän sitten myöhemmin tekikin, jättäisi minut yksin ja nälkäisenä ja sairaana kadulle - mitä se haittasi? Olin nuori kirjailija ja halusin lähteä."

Jari Tervo: Layla

Tunnustus: En ole koskaan kuulunut Jari Tervon ihailijoihin. En Uutisvuodossa enkä päätyössäkään. Syy tähän on liian näppärät virkkeet. Jokaiseen ison kirjaimen ja pisteen väliseen tilaan on ahdettu aivan liikaa informaatiota ja jänskää kikkailua. Hei, vähempikin riittää! Aiheistakaan en ole jaksanut oikein kiinnostua.

Vähäisellä Tervo-kokemuksellani kuitenkin epäilen, että Layla (2011) taitaa olla kirjailijan paras teos. Kurdien elämän kuvaaminen on kiinnostavaa, samoin Liisankadun tapahtumien. Naiset ovat tämän romaanin parasta antia, miehet taas aika kliseisiä. Teemalause Minut kihlattiin kehdossa toistuu usein, ja sitä kieltämättä jää pohtimaan, että mikä onni onkaan, kun on saanut valita kumppaninsa ihan itse, jokaikinen kerta. Kukaan sukulaismies ei ole kertaakaan sanonut järkähtämättömällä äänelle, että muita et katso kuin naapurinpoikaa. Huoh. 

Toisin on Laylalla, kurditytöllä, jonka elämää miehet - ja äitikin, totta kai - sanelevat. Onneton turkkilainen rakennusmies Ibrahim saa tuntea nahoissaan, ettei kurditytön pikkusormeenkaan kosketa ilman suvun miesten lupaa. Toisaalla Suomessa myös Helena tanssii miehen pillin tahtiin, jotta saisi tavata vielä poikaansa. 

Kun Tervo kirjoittaa suomalaisista miehistä, hän on enemmän kiinni aikaisemmassa kielikikkailussaan, naisista hän taas kertoo tuoreesti ja koskettavasti.

"Ibrahim ei tiennyt rupatteluaan sopimattomaksi. 

Ibrahim pulppuili iloa, vaikka hän oli mies. Se hämmensi Laylaa. Hän tunsi Memed-isän, veljensä Nasirin, Ismailin ja Yasharin ja liudan setiä ja serkkuja. He eivät vuodessa nauraneet yhtä paljon kuin Ibrahim tuokiossa."

Laylan ja Helenan tiet kohtaavat, ja sen jälkeen tulee hieman liikaa mutkia matkaan, mutta niin kai elämässä yleensäkin käy.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Laiska bloggari bloggaa siten, että lainaa lukemansa romaanin seuraavalle ja sitten vain muistelee, millaisen kirjan lukikaan. Lukemisestakin on pian pari viikkoa, mutta mitäpä tässä selittelemään. 

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti kertoo uusioperheestä, josta tulee Vennin ja Luken sijaisperhe. Tuula, päähenkilö, ei voi saada enää lapsia. Menneisyydessä kummittelee huono äitisuhde, mutta hän on työstänyt asiaa. Kymmenvuotias Roope hyväksyy ajatuksen sijaislapsista yllättävän helposti, eikä tatuoija-Harrikaan ole alun kangerrusta enempää vastaan.

Lukiessani Onnen tunnin alkua huikkasin ihan ääneen, että mekin voisimme ruveta sijaisperheeksi. Kun lukeminen eteni, olin vain hiljaa. Ei meistä - minusta ainakaan - sellaiseen olisi. Olisi hirvittävän rankkaa käydä tarvittavat koulutukset, läpäistä seula, että ylipäänsä kelpaa sijaisperheeksi, opetella tuntemaan lapsi, jolla voi olla elettynä jo vaikka minkälaista elämää ja toimia mallikkaasti lapsen omien vanhempien kanssa. Sitten vielä rakastaisi lasta, ja joutuisi ehkä lopulta luopumaan hänestä. Ja miten oman perheen ryhmädynamiikka muuttuisikaan! 

Anna-Leena Härkönen on parhaimmillaan dialogin kirjoittajana. Onnen tunti on nopeaa luettavaa tärkeästä aiheesta, mutta ei tämä mikään Häräntappoase ole.