Philip Teir: Talvisota

Philip Teir on uusi idolini. En ole nimittäin pitkään aikaan nauttinut mistään lukemisesta niin kuin Talvisodasta (2013). Alaotsikoltaan kirja on Avioliittoromaani, joka tietenkin heti suuntaa ajatukset miehen ja naisen väliseen suhteeseen, vai pitäisikö sanoa suhteisiin?

Päähenkilö on Max Paul, kuusikymppinen sosiologi, "seksiprofessori", jonka perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi aikuista lasta. Syntymäpäivähaastattelu muljauttaa jotakin sijoiltaan, kun Maxin entinen opiskelija Laura haluaa kirjoittaa juhlakalusta syväluotaavan lehtijutun. Katariina-vaimosta avioliitto on väljähtynyt, eikä mies huomaa häntä tarpeeksi. 

Tyttäret, Eva ja Helen, kipuilevat tahoillaan. Helen on naimisissa onnellisesti ja kahden lapsen äiti, mutta välillä hän ajattelee, ettei ole oikein ehtinyt elää, vaan on syöksynyt suinpäin avioon ja äitiyteen. Onko hänestä tulossa samanlainen kuin äidistään? Eva, 29-vuotias kuopus muuttaa Lontooseen opiskelemaan taidetta. Samalla hän pakenee äitiään, joka puuttuu liikaa hänen elämäänsä.

Kuulostaa vakavalta, mutta Teirin romaani on niin hauska! Jo kirjan aloitusvirke piristi kummasti ruuhkaviikkoa, johon sopi niin vanhempainiltaa, supermäärä palkkatyötä kotona kuin ajatuksia siitä, että asunto olisi kiva nähdä pyykkivuorten läpi. Se meni näin: "Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katariinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta."  

Kuva: Otava

Pari mainiota

"Tehkää niin kuin minä sanon eikä niin kuin minä teen." Asiakkaille jankutan aina sitä, että pitää kirjoittaa muistiin lukemisen aikana, jotta sitten osaa kirjoittaa lukemastaan. Pah, minä sanon. Aivan yliarvostettua. 

Sekä Renate Dorresteinin Hyvä äitipuoli (2011, suom. 2013) että Joonas Konstigin Totuus naisista (2013) ovat olleet luettuina jo viikon tai pari ja jopa kirjastossakin muutaman päivän, enkä minä ole tehnyt niistä ensimmäistäkään merkintää. Aivan mahtavaa siis. Nyt romaaneista pitäisi kuitenkin sanoa jotakin viisasta.

Pidin kummastakin aika tavalla, ja etenkin Konstigin Totuus naisista kolahti. Se kertoo keski-ikäisestä Tapanista, joka yrittää ymmärtää sekä vaimoaan että lukion kakkosluokkalaista Roosa-tytärtään. Taas oli pakko lukiessa kelailla sitä, kuinka vaikeaa on nykyaikana olla nuori nainen. Se antoi perspektiiviä omaan tyttäreen (joka on vielä kuitenkin alakoulussa, onneksi) ja naisasiakkaisiin, jotka ovat Roosan ikäisiä. En haluaisi olla hetkeäkään heidän ikäisensä. Liian monimutkaista ja pelottavaa. Totuus naisista -romaanissa on erityisen hienoa nuorten dialogi, joka kuulostaa aika autenttiselta. Joonas Konstigilla on muuten oma blogi. 

Renate Dorresteinin Hyvä äitipuoli on myös kiinnostavaa luettavaa. Siinä kuvataan uusioperhettä, johon kuuluu isokokoinen Claire, Axel ja tämän teini-ikäinen tytär. Ja voi vain arvata, että elo ei ole aina auvoista! Claire on sen verran jännä nainen, että hänestä tuli heti suosikkini erikoisine perisuhteesta selviytymismetodeineen.  

Jennifer Egan: Sydäntorni

Voiko olla parempaa kesäkirjaa kuin sellainen, jonka vie kahden päivän luku-urakan päätteeksi kaverille terassille? No, Jennifer Eganin Sydäntorni (2006, suom. 2013) on juuri tällainen. 

Millainen Sydäntorni sitten on? Se on goottikauhua dekkaritwistillä, mielettömän hienolla kertojaratkaisulla, superhenkilöhahmoilla, tyrmäävällä dialogilla... (Suokaa anteeksi tämä kamala kielimuoto, nyt on nimittäin kiire!) 

Ei auta, on lähdettävä kiikuttamaan Sydäntornia terassille. Ehkä sieltä tällä kertaa saa roseeviiniä.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja (avaruustähtitieteen professori - onko muunlaistakin tähtitiedettä kuin avaruus? - ja tieteen popularisoija) on kirjoittanut mielenkiintoisen ja viihdyttävän selviytymispaketin siitä, mitä jokaisen tulisi tietää maailmasta. Teoksen nimi on tietenkin Kaiken käsikirja (2013).

Myönnettäköön, että ilman Kaiken käsikirjaa en tietäisi suhteellisuusteoriasta oikeastaan yhtään mitään enkä kyllä kvanttifysiikastakaan. Valtaoja avaa aiheet hauskasti ja selkeästi. "Yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa", kirjoittaja kehottaakin. Hyvä ohje - koko elämälle ylipäänsä.

Mutta kirjoittaa Valtaoja muustakin kuin fysiikasta. Hän siteeraa kaunokirjailijoita, matkustaa Euroopassa ja istuu välillä tuopilla kollegan kanssa ja saa keskusteluista mietittävää. Humanistin mielestä tämä on käsikirjan parasta antia.

Antonio Hill: Kauniit kuolemat

Näin se hurahdus sitten tapahtui, ja nyt ei ole enää mitään. Antonio Hillin kummatkin suomennetut dekkarit on luettu, eikä minulla ole mitään tietoa, milloin kolmas osa ilmestyy. Hieman ehdin jo olla talvella huolissani, tuleeko enää koskaan ikinä milloinkaan uutta dekkarisarjaa, jota voisin ruveta fanittamaan. Odotus palkittiin, ja Kauniit kuolemat (Los Buenos Suicidas, 2012, suom. 2013) lunasti Kuolleiden lelujen kesän kehittämät odotukset.

Héctor Salgado on jälleen vaikeiden asioiden äärellä: ex-vaimo on edelleen kateissa, kosmetiikkafirman työntekijät tekevät itsemurhan yksi toisensa jälkeen, eikä elo teini-ikäisen Guillermo-pojan yksinhuoltajaisänä ole kovin auvoista.

Koukuttavinta ja parasta kahden ensimmäisen osan perusteella on se, että Barcelona vaikuttaa Hillin kirjojen perusteella edelleen kovin vastustamattomalta.

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Minullapa on uusi dekkarirakkaus! Kollegan suosituksesta luin espanjalaisen Antonio Hillin ensimmäisen suomennetun romaanin Kuolleiden lelujen kesä, 2011 (Pakko kirjoittaa se espanjaksikin: El verano los juguetes muertos. Kas näin!), ja enemmän kuin pidin siitä. 

Kirja sai minut pohtimaan tapaani lukea nimenomaan dekkareita. Juoni on aivan sivuseikka. No, ei ehkä ihan, sillä Jo Nesbön kirjoissa olen kyllä kiinnostunut, miten ja miksi asiat tapahtuvat, mutta esimerkiksi Donna Leonin Guido Brunetti -dekkareita luen puhtaasti siksi, että haluan tietää, millaisen illallisen Paola-vaimo miehelleen laittaa, mitä viiniä juodaan ja miksi sihteerikkö Elettra on niin näppärä. Ja tietenkin myös Venetsia kiinnostaa! Siinä sivussa tulee perehdyttyä italialaiseen korruptioon, byrokratiaan ja rikollisuuteen.

Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesässä on hieman samoin. Barcelona tuntuu kirjan kautta niin houkuttelevalta, että tekisi jopa mieli ostaa liput FC Barcelonan matsiin - vaikka kirjassa ei mitään jalkapallosta puhutakaan. Olen muutaman kerran käynyt Barcelonassa, ja minuun jäi tyhjä kohta, tuntuu nimittäin, etten läheskään vielä saanut kaikkea, mitä kaupunki voi tarjota. Kauniskin se oli, kaikessa hektisyydessään ja epäjärjestyksessään. Hillin hurmaava päähenkilö komisario Héctor Salgado vertaa Barcelonaa ex-vaimoonsa: 

"Héctorille Barcelona oli Ruth: kaunis olematta räikeä, päällisin puolin rauhallinen mutta täynnä pimeitä sopukoita, lisäksi mukana oli ripaus yläluokkaista eleganssia, jossa oli oma viehätyksensä siinä missä raivostuttavuutensa. Molemmat olivat tietoisia luonnollisesta viehätysvoimastaan, siitä että heissä oli jotakin määrittelemätöntä, johon monet halusivat päästä käsiksi tai jota he saattoivat vain ihailla ja kadehtia."

Vaikka tapani lukea dekkareita on outo, täytyy kehaista, että Hillin romaanin juonikin on mukaansatempaava. Héctor Salgado palaa takaisin Barcelonaan pakkoloman jälkeen ja joutuu heti selvittelemään rikkaan perheen 19-vuotiaan nuorukaisen kuolemaa. Pudonnut noin vain ikkunasta juhannuksena? Ehei. Rinnalla kulkee juoni, jossa selviää, miksi Héctor joutui pakkolomalle lepäilemään Etelä-Amerikkaan. Kuolleiden lelujen kesä esittelee päähenkilön lisäksi nuoren tutkijan Leire Castron, jonka tulevaisuuden haluaisin jo nyt tietää, mutta täytyy odottaa, että Mies lukee dekkarisarjan kakkososan ensin. Dead lineksi olen ilmoittanut sunnuntain. Silloin haluan kirjan mukaani lomanaloitusristeilylle.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kun jotakin on oikein vähän, siitä syntyy taistelu. Tästä kertoo Emmi Itärannan Teemestarin kirja (2012). Tulevaisuuden Suomessa - ja varmasti muuallakin - on vesi vähissä. Maailma on kohdannut suuren katastrofin, ehkä juuri ilmastonmuutoksen, ja sen seurauksena on, että armeija säännöstelee veden kulutusta.
 
Nuori tyttö Noria on jatkamassa isänsä ammattia, ja hänestä on tulossa teemestari, jolloin hänen rooliinsa kuuluu varjella vanhoja perinteitä ja salaisuuksia. Vanhasta maailmasta muistuttavat kaatopaikan elektroniikkalöydökset ja muinaiset teemestarien päiväkirjat. Vaali siinä nyt kuitenkaan mitään teemestarien salaisuuksia, kun sotilasdiktatuuri hengittää koko ajan niskaan.
 
Emmi Itärannan kieli on pysäyttävän kaunista, aihe on kiinnostava ja pelottavan tosi. Kerrassaan margaretattwoodimaista!
 

"Äiti ei ole täällä, ja hänen pitäisi olla. Ei ole junaa, johon hän voisi nousta, eikä kirjettä, jonka perilletulosta hän voisi olla varma, ja joka päivä herään toiveeseen, että hän hengittää yhä, vaikka en sitä tunne.
   Isä ei ole täällä, ja hänen pitäisi olla. Hän makaa kivisessä ja metallisessa kammiossa, jossa vesi, joka virtasi hänessä, muuttuu jääksi ja jättää hänet. Kahden päivän kuluttua hän ei ole muuta kuin tomua bambuarkussa ja vettä hopeanvärisessä uurnassa.
   Minä olen täällä, ja kaikki sanat ovat mykkä tuhkaa suussani, eikä mikään vesi vie janoani."

 

Linn Ullman: Aarteemme kallis

Voiko nainen, jolla on vanhempina Ingmar Bergman ja Liv Ullman, ylipäänsä kirjoittaa mitään keskinkertaista? En usko.

Linn Ullmanin Aarteemme kallis -romaani (2011, suom. 2012) on hieman niin kuin Siri Hustvedtiä tai Monika Fagerholmia lukisi. Tai ehkä Michael Cunninghamia, jos ymmärrette, mitä tarkoitan. Lukemisen jälkeen olo on hieman haikea ja kaipaa jotakin, mutta ei osaa pukea sitä sanoiksi.

Jälleen kerran kyse on perheestä ja luurangoista kaapeissa. Isoäiti Jenny täyttää 75 vuotta eikä ollenkaan haluaisi juhlia muuta kuin yksinään vain viini seuranaan. Tytär Siri, juhlien järjestäjä, on nippu kireitä hermosäikeitä. Aviomies Jon, tauolla oleva kirjailija, katselee Mille-lapsenlikkaa sillä silmällä. Perheen vanhempi tytär Alma kipuilee esiteiniydessään.

Ja sitten Mille katoaa.

Jos romaanista pitäisi nostaa esille yksi henkilö, joka teki vaikutuksen, niin kyllä se Jon olisi. Kuvitelkaa keski-ikäinen kirjailija, joka on kirjoittanut trilogiansa kaksi ensimmäistä osaa, mutta ei millään saa aikaan kolmatta. Miehen aika menee siinä, että hän kuvittelee olevansa vastustamaton naisten silmissä. Hän pitää peliään usean naisen kanssa, mutta naiset eivät ole täysin nappivalintoja, koska Jonkaan ei ole  sitä kuin omissa silmissään. Mutta mikä ego!

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Reilu viikko sitten sain luettua Katja Kallion Säkenöivät hetket (2013). Siitä saakka olen ajatellut kesää, kesää ja vielä kerran kesää - jopa hiihtolenkillä: Millaista on maata laiturilla ja huljuutella kättä laiskasti vedessä. Millaista on istua kotiterassilla kahvimukin äärellä ja tuijottaa vettä, joka sataa niin kovaa, ettei kuule omia ajatuksia. Millaista on juosta hieman liian myöhään kirjastoautolle ja sitten vain hymähtää, että seuraavallakin viikolla ehtii. Millaista on lähteä matkalle. Lähelle tai kauas.

Säkenöivissä hetkissä ollaan enimmäkseen Hangossa. Romaani alkaa vuodesta 1914, kun Inga ja Elly-tytär viettävät kesäänsä kylpylässä. Sattuu monenmoista, niin kuin usein käy, ja yksi tilanne johtaa toiseen. Parinkymmenen vuoden päästä Ellyn tyttäret Beata ja Harriet ovat nuoria naisenalkuja, ja taas kipuillaan, mutta samalla eletään säkenöiviä päiviä. 

Katja Kallion uusimmassa romaanissa ei ole niinkään tärkeää se, mitä tapahtuu, vaan se, miltä tuntuu. Uskoisin, että tämä pätee niin romaanihenkilöihin kuin lukijaankin. Romaania lukiessani huomasin ajattelevani monesti, että tässä sitä nyt ajatellaan syvällisiä. Samalla kun kipusin latua ylöspäin lipsuvilla suksilla, työstin jotakin tunne-elämän solmua auki. Tuo hiihto-osuus ei muuten ollut metafora.

"Beatasta tuntuu, että kaikki muut ovat lakanneet tanssimasta ja katsovat heitä, mutta ei hän ole siitä varma. Varmaa on se, että kellään muulla ei ole merkitystä kuin hänellä ja Harrietilla. Hän ei välitä enää Effestäkään, tai välittää, mutta tuntuu kuin hän olisi kestänyt Effen lähdön jo kauan sitten. Solveigia Beata ei edes muista."

Cormac McCarthy: Menetetty maa

Olen nyt useammaltakin ihmiseltä kuullut kommentin, että luen miehisiä kirjoja. En tunnista itseäni tästä väitteestä ollenkaan. Katsokaapa vain edellistä postaustani: Milja Kauniston Synnintekijä on ehdottomasti naislukijan kätöseen sopiva romaani. Mutta niin on Cormac McCarthyn Menetetty maakin (2005, suom. 2006). 

Kun jokunen vuosi takaperin näin Javier Bardemin tähdittämän samannimisen elokuvan, ostin pokkarin välittömästi ja ajattelin lukevani sen heti. Näin ei käynyt, sillä elokuvan aihe oli aika vapisuttava, joten siirsin lukemista sopivampaan ajankohtaan. En olisi ehkä lukenut romaania vieläkään, ellen olisi hyvänä vaimona pakannut mieheni matkalaukkuun lomalukemista (ajatuksena luonnollisesti se, että jos oma lukeminen loppuu, voin lukaista hänenkin kirjansa...).

Cormac McCarthy on ehdottomasti yksi tämän hetken parhaista kirjailijoista. Hänessä on jotakin samaa kuin Annie Proulxissa (vai onko se Proulx'ssa?). McCarthyn henkilöt lymyilevät jossakin rajamailla, jossa elämä ei koskaan ole samaa kuin lähiössä, ja he joutuvat vain selviytymään, vaikka mikä olisi. Menetetyssä maassa Llewelyn Moss -niminen mies osuu metsästysretkellään ikävään paikkaan: monta ruumista, yksi kuolemaa tekevä, heroiinilasti ja rahalaukku. Vaikka Moss ottaakin laukun itselleen, hän ei ole läpeensä mätä, sillä hän palaa yöllä antamaan vettä kuolevalle miehelle. Ja silloin hän on todella väärässä paikassa. Mikään ei palaa enää ennalleen.

Mossin perässä kulkevat tämän valinnan seurauksena kylmäverinen tappaja Chigurh ja jotenkin sympaattinen seriffi Bell. Parasta romaanissa ovat dialogit. Ne ovat jotenkin vääristyneitä, lyhitä ja armottoman viiltäviä - ihan niin kuin Veren ääriin -lännenromaanissa ja Tie-scifiromaanissa. Niitä lukiessa kylmää, mutta silti jotenkin oudolla tavalla haluaisi joskus käydä sellaisen keskustelun jonkun kanssa.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Miltä tuntuisi olla mukana jouluna 1943 saksalaisseurueessa Suomen Lapissa? Jos mukana olisi vielä kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer, voi olla varma, ettei se mikään huviretki olisi. 

Heidi Köngäksen Dora, Dora -romaani (2012) kertoo erikoisen joukon matkasta kaamokseen. Speerin lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat hänen sihteerinsä Annemarie, suomalainen tulkki ja äärettömän hermoileva taikuri, joiden näkökulmista matkaa tarkastellaan. Läsnä on velvollisuudentuntoa, pelkoa, lojaaliutta, epävarmuutta ja himoa.

Speerin on ajanut Jäämeren rannalle kummallinen suhde Hitleriin, ja muut seuraavat siinä sivussa. Erityisen herkullista romaanissa on henkilösuhteiden kehittyminen arkaan tilaan. 

Aikaisemmin lukemani Köngäksen Vieras mies -romaani lupasi ihan oikeita asioita: tätä kirjailijaa kannattaa seurata - hän on tämän hetken vahvimpia kertojia!

JK. Entä romaanin nimi sitten? Se selviää lukemalla romaanin. 

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Koko joululoman olen hokenut miehelleni, että hänen pitää, kannattaa, täytyy ja on pakko lukea Cormac McCarthyn Veren ääriin -lännenromaani (1985, suom. 2012), koska hän pitäisi siitä varmasti. Mitään ei ole tapahtunut. Minä sen sijaan olen herkutellut sitä ja suklaata pieniä eriä kerrallaan. Ne eivät oikein sovi yhteen, jos rehellisiä ollaan.

Veren ääriin -kirjassa eletään 1800-lukua ja ratsastetaan pitkin preeriaa. Mistään ei syöksy apuun John Wayneä, kun taisto alkuperäiskansojen ja vähän muidenkin kanssa on pahimmillaan. Tapahtumat nähdään alussa 14-vuotiaan pojan silmin, ja tulee väkisinkin mieleen, olisivatko asiat menneet näin, jos äiti olisi puuttunut elämään. Romaani on hienoa ympäristön kuvausta, käsittämättömiä henkilöitä, raakuutta ja veret seisauttavaa dialogia. Kummallisin yksityiskohta on kenties koru, joka on näpräilty kokoon mustuneista ihmiskorvista, omituisin henkilö taas kalju tuomari Holden, joka jakaa oikeutta omien lakiensa mukaan.

"Poika ajatteli että hän tarkoitti lintuja tai maassa ryömiviä otuksia mutta pappismies katsoi häntä pää kallellaan ja sanoi: Yksikään ihminen ei oo siitä äänestä vappaa. 

Poika sylkäisi nuotioon ja kumartui työhönsä. 

Minä mittään ääntä oo kuullu, hän sanoi.

Kun se vaikenee, Tobin sanoi, sinä tiiät että oot kuullu sen koko ikäsi.

Näinkö on?

Näin.

Poika käänsi nahanpalaa sylissään. Pappismies katseli häntä.

Yöllä, sanoi Tobin, kun hevoset on laitumella ja porukka nukkuu, niin kuka kuulee kun ne laijuntaa?

Ei niitä kukaan kuule jos kaikki nukkuu.

Justiinsa. Ja jos ne lopettaa syömisen niin kuka herrää.

Joka mies.

Justiinsa niin, sanoi entinen pappi. Joka mies." 

         

Markus Nummi: Karkkipäivä

Pidin hirvittävästi Markus Nummen Karkkipäivästä (2010), vaikka palautinkin uutukaisen Roona saa vastauksen -romaanin lukemattomana kirjastoon. Yritin kyllä, mutta en onnistunut sen lukemisessa. Väärä aika, väärä paikka, kuka tietää.

Karkkipäivä on kuitenkin sellainen romaani, jonka haluaa ahmia. Siinä on elokuvakäsikirjoittaja Ari, joka tapaa Tomin, pikkupojan, aivan sattumalta. Poika, Tok Kilmoori, kuten hän itseään nimittää, liimautuu Ariin ja väittää, että lukkojen takana on pieni tyttö kaamean noita-akan vankina. 

Samaan aikaan toisaalla sosiaalipäivystäjä Katri ratkoo työssään arjen perheongelmia. Välillä onnistuu, välillä menee vikaan. Sitten on vielä tilanhallintasuunnittelija Paula, joka on työssään mahdottoman urakan edessä. Kotona häntä odottaa tytär, joka kyllä pärjää itsekseen. Tärkeä on myös pihan lapsiporukka, joka on valjastettu jahtaamaan Tomia.

Kaikkien henkilöiden tiet tietenkin kohtaavat, eikä jälki ole kaunista. Tarina on hurja ja koskettava, mutta myös mustalla huumorilla höystetty - tai ehkä halusin vain nähdä siinä sellaista, koska muuten en olisi ehkä kestänyt.

Huomenna menen katsomaan kirjasta tehtyä näytelmäsovitusta. Siitä lisää tuonnempana.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Matkalla melkein parasta on matkalukeminen. Lokakuiselle Tallinnan-matkalle pujautin laukkuuni Riikka Pulkkisen Vieraan (2012). Se teki reissustani vielä hienomman, kuin se olisi ollut ilman lukemista.

Toisaalta olen hieman ärtynyt Riikka Pulkkiselle. Nimittäin: Jos minä olisin kirjailija, olisin ehkä kirjoittanut naisesta, joka pakenee vieraaseen maahan parisuhdettaan ja vallitsevia oloja. Aiheeni on siis varastettu. Onneksi Pulkkinen on kirjoittanut Vieraan niin taitavasti, että annan hänelle anteeksi. Ilomielin.

Seurakuntapastori Maria siis hylkää miehensä, seurakuntansa ja oikeastaan kaikki, mitä kotona on ollut. Hän muuttaa tuosta vain New Yorkiin ja alkaa tanssia. Tanssikohtaukset on kirjoitettu runonomaisesti, rytmikkäästi. Nuorena Maria on sairastanut anoreksiaa, hän on ollut jo silloin vieras itselleen. Lisää vierautta löytyy pikkuisesta Yasminasta, joka maahanmuuttajana saa kohdata vihaa. Repusta löytyy uhkauskirjeitä, ja sitten tapahtuukin se kamala. Yasminan päiväkirja on koskettavaa luettavaa (ja ilmeisesti niin jännittävää, että tyttäreni luki tekstiä olkani ylitse ja korjasi sen oikeakielisemmäksi). 

Vierauden teemaa on myös se, että Maria pohtii uskoaan ja ylipäätään onko sitä enää olemassa. 

Vieraassa nautin erityisesti aivan hirvittävästi New Yorkin äänistä ja rytmistä - siitä, kuinka Pulkkinen tuo ne käsittämättömän hienosti esiin.

"Tietullin jälkeen auto syöksyi pimeään, tunnelissa meitä kohti iskeytyivät ilmavirrat:

                   manhattan manhattan manhattan

                                                  manhattan manhattan

ja nyt! Nyt yhtäkkiä saari! Metakkaa, höyryä, sekenöivyyttä! Mistään piittaamattomat tornit, hämmentyneet turistit karttojen kanssa."

Riikka Pulkkinen on herättänyt Tulenkantajat unestaan.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Päkän juttu tekee sen taas: bloggaa romaanista, joka on palautettu jo viikko sitten, luonnollisesti ilman muistiinpanoja!

Tämän minä ainakin muistan:

- Juha Itkosen uusin romaani Hetken hohtava valo säikäytti minut alussa, koska tuntui, että romaanissa vain haahuillaan sinne tänne ja kerrotaan kaikista vähänkään tähdellisistä ihmisistä, joita päähenkilöt kohtaavat.
- Mutta ei se niin kuitenkaan mennyt. Onneksi. Hetken hohtava valo on lukukokemuksena hieman samanlainen kuin Jonathan Franzenin Vapaus. Se on hieno sukupolviromaani.
- Päähenkilöitä on kolme. Esko Vuori on kodinkonekauppias, jonka elämän kulmakivet ovat Amerikka, kuulennot ja myyminen. Liisa kasvaa romaanin aikana Eskon vaimosta itselliseksi naiseksi. Esa-poika on ristiriitainen henkilö toimittajastatuksineen ja solmuisine elämineen.
- HS on väärässä siinä, etteikö Itkosen uusimmassa olisi juonta.
- Itkonen on yksi parhaista kertojistamme!

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Pekka Hiltusen uudessa Sysipimeä-trillerissä seurataan saman lontoolaisporukan taistelua pahaa vastaan kuin Vilpittömästi sinun -esikoisdekkarissakin. Lia, suomalainen graafikko, jatkaa ystävystymistään Studio-porukan kanssa, johon kuuluvat Mari, niin ikään suomalainen rikoksia torjuvan organisaation johtaja, sekä Paddy, Rico, Berg ja Maggie. Kun yksi heistä joutuu psykopaattisen sarjamurhaajan kynsiin, Studion on pakko puuttua asiaan toden teolla. Lontoota nimittäin riivaa Queenin edesmennyttä Freddie Mercurya fanittava sarjamurhaaja, joka tuntuu nappaavan uhrinsa homoklubeilta.

Hiltusen trilleri on vaivatonta ja kiinnostavaakin luettavaa, koska jotenkin rikostarina on uskottavampi, kun sen sijoittaa ulkomaille eikä esimerkiksi Espooseen tai Seinäjoelle. Ulkomaille sijoitetussa dekkarissa voi lyödä kunnolla yli, ei tarvitse pitäytyä "tavallisissa aidontuntuisissa rikoksissa". Huh, aika kamalaa, että lukijana odotan saavani heittäytyä mitä julmimman henkirikoksen pariin, mitkään tavismurhat eivät riitä.

Kolmannessa dekkarissaan Pekka Hiltunen osaa jo varmasti välttää toimittajamaisen luennoimistyylin, jota hän Sysipimeässä viljelee aina kun haluaa kertoa esim. jostakin yhteiskunnallisesta ongelmasta. Juoni ja henkilöhahmot ovat kuitenkin sen verran vetäviä, että "tietopaketit" antaa anteeksi vielä toisessa romaanissa.

Aion siis ahmia jatkossakin Hiltusen dekkareita!

Donna Leon: Uskon asia

Donna Leonin 19. Guido Brunetti -dekkari ei petä lukijaansa. Venetsia on ihana ja tällä kertaa ihan liian kuuma, komisario Brunetti taitaa puhejudon, isotpomot ovat silmänpalvojia, rikollista on vaikea saada vastaamaan teoistaan ja mikä tärkeintä: Guido ja Paola-vaimo keskustelevat kirjallisuudesta.

Erikoista Uskon asiassa (2010, suom. 2012) on se, että komisario Brunetti pääsee jo alussa melkein lomalle, sekä se että Paola ei juurikaan kokkaa, mutta se johtuu helteestä. Niinpä kelpo poliisi syö tramezzinoja, kuten esimerkiksi I tramezzini per "carnivori" ripieni delle migliori carni e salumi italiani. Prosciutto di Praga, insalata di pollo, prosciutto cotto, mortadella al tartufo... 

Kumma juttu. Aina kun luen Donna Leonia, kokkaan innokkaasti italialaisten reseptien mukaan.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Voi että. Olen niin onnellinen, että tänä kesänä on ollut haastelliset kelit, jotta olen voinut keskittyä olennaiseen eli lukemiseen. (Höh, mitään onnellisia tässä olla, haluan auringon taivaalleni nyt heti!) Kun toukokuussa ostin Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia ((2011, suom. 2012), en sentään arvannut, että pidin käsissäni kultakimpaletta, jota kannatti säästää heinäkuun lopulle. 

Takakansitekstin lainaus itse romaanista on osuva: "Koko jutussa alkoi olla kohtalaisen koomisia ja shakespearilaisia piirteitä: Larry rakasti Mitchelliä, joka rakasti Madeleinea, joka rakasti Leonard Bankheadia." Vaikka sitaatti kielii siitä, että kyseessä on ihmissuhteita käsittelevä kirja, mitään chick litiä tai naisille kirjoitettua kirjallisuutta Naimapuuhia ei ole.  Henkilöt ovat hirveän eläviä ja heidän ongelmansa ovat suuria ja liiankin tosia. Madeleine, joka on päättänyt opiskella viimeisen collegevuotensa säntillisesti selibaatissa, tapaa Leonardin, joka on maanisdepressiivinen - ja tietenkin rakastuu, koska häilyväinen mies on parhaimmillaan vastustamaton. 

Naimapuuhia lukiessaan miettii väkisinkin Jane Austenin avioliittoromaaneita ja sitä, kuinka monet sankarittaret avioituvat (tai ovat avioitumaisillaan) väärien miesten kanssa. Vai ovatko he sittenkään vääriä? Ehkä uusi, se oikeasti sopiva puoliso sittenkin vain mutkistaisi asioita entisestään.

Eugenideksen Middlesex-romaani on samalla tavoin hauska kuin Naimapuuhiakin. Vaikka niissä kerrotaan isoista ja vakavista, koko elämän täyttävistä asioista, silmäkulmassa on kuitenkin pilkahdus, jonka aiheuttaa se, että pystyy nauramaan kurjallekin tilanteelle ja itselleen.

Naimapuuhista on kirjoitettu monessa blogissa ja sanomalehdessä, vaikkapa Hesarissa.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

"On suljettava verhot ja maattava viltin alla. Kahvi painaa lantiossa. Silmät eivät pysy kiinni, ulkoa kantautuu kiljahduksia. Mieleen änkeää kuvia niityllä rientävistä neidoista. On noustava, etsittävä aurinkolasit. Pölyisessä linssissä vilahtavaa naamaa säikähtää: tuoltako on koko talven näyttänyt?" Ensimmäisenä lämpimänä päivänä

Tämän kesän ensimmäisellä kunnon kotimatkalla luin Turkka Hautalan Kansalliskirjan (2012) ja hihittelin melkein ääneen mutta sitten palasin välillä kanteen, jossa on pieni poika - joka voisi olla Hautala lapsena - ja teoksen nimi suurella, Kansalliskirja. Kantta katsoessani aina liikutti hirveästi: tällaisiako me suomalaiset olemme?

Parisivuiset novellit avaavat suomalaista sielunmaisemaa salakavalasti ja vähäeleisesti, mutta silti niistä melkein tunnistaa jonkun tuttunsa, vaikka esimerkiksi HS arvostelussaan muuta antoikin ymmärtää. Kansalliskirjassa vältellään Silloin Tällöin Moikkaajaa lenkkipolulla, pohditaan hyppyrimäen olemusta, opetellaan tuntemaan kiinalainen naapuri, äijäillään, valvotaan kesäsiirtolan yössä ja vaikka mitä muuta.

Hautalan kolmas kirja olisi vielä mainiompi, jos siinä ei olisi ollut muutamaa liian petritammismaista novellia. Tästä huolimatta luetuttaisin Kansalliskirjaa mieluusti etenkin miehenaluilla ja miksei (siis totta kai!) varttuneemmillakin.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Jennifer Eganin ainoaa suomennettua romaania Aika suuri hämäys (2010, suom. 2012) lukiessa pelottaa koko ajan, ettei ihan hetkeen saa käsiinsä mitään näin hienoa teosta. Joka luvussa on läsnä jokin poikkeuksellisen kiinnostava tapahtuma henkilön elämästä, sellainen, joka tuntuu pakahduttavalta ja samalla jotenkin hupaisaltakin ja voi tapahtua vain kirjoissa, mutta joka kaikesta tästä huolimatta tuo mieleen jotakin omassa elämässä tapahtunutta.

Juoni ei tässä teoksessa ole niin oleellinen kuin rakenne, joka on - sanoisinko erittäin - fragmentaarinen. Kaiken keskiössä tuntuu olevan newyorkilainen Bennie Salazar, levy-yhtiön pomo, sekä Sasha, joka on hänen assistenttinsa. Jokaisessa luvussa esitellään uusi henkilö, joka jollakin tavalla liittyy kahteen päähenkilöön. Paikat ja ajat vilistävät silmissä: välillä ollaan Hemingwayn hengessä 1970-luvun Afrikassa savannilla, välillä eletään villiä nuoruutta San Franciscon punkpiireissä, välillä Napolin alamaailmassa, toisaalla ympätään yhteen diktaattorikenraalia ja filmitähtöstä, jossain maataan nurmikolla Keskuspuistossa ja välillä kirjoitetaan 2020-luvun tytön silmin omasta elämästä, tietenkin powerpointin muodossa. Uskokaa vain, powerpointilla tehty luku 12-vuotiaan Alison Blaken elämästä on koskettavaa luettavaa ja saa miettimään e-kirjan mahdollisuuksia.

"Kulkiessaan läpi olohuoneen, jonka lattialla ajelehti Sashan lapsien tavaroita, Ted näki länteen laskevan auringon paistavan liukuoven lasin läpi. Napoli palasi hetkeksi hänen mieleensä, ja hän muisti, miten oli istunut Sashan kanssa tämän pienessä huoneessa ja yllättynyt iloisesti nähdessään, kuinka laskeva aurinko jäi kiiikkiin ikkunan edessä roikkuvan metallirenkaan sisään. Hän kääntyi katsomaan Sashaa ja hymyili leveästi. Auringonvalo loisti Sashan hiuksissa ja kasvoilla. 'Katso, mitä olen saanut', Sasha mutisi katsellen aurinkoa."