Toisaalta olen hieman ärtynyt Riikka Pulkkiselle. Nimittäin: Jos minä olisin kirjailija, olisin ehkä kirjoittanut naisesta, joka pakenee vieraaseen maahan parisuhdettaan ja vallitsevia oloja. Aiheeni on siis varastettu. Onneksi Pulkkinen on kirjoittanut Vieraan niin taitavasti, että annan hänelle anteeksi. Ilomielin.
Seurakuntapastori Maria siis hylkää miehensä, seurakuntansa ja oikeastaan kaikki, mitä kotona on ollut. Hän muuttaa tuosta vain New Yorkiin ja alkaa tanssia. Tanssikohtaukset on kirjoitettu runonomaisesti, rytmikkäästi. Nuorena Maria on sairastanut anoreksiaa, hän on ollut jo silloin vieras itselleen. Lisää vierautta löytyy pikkuisesta Yasminasta, joka maahanmuuttajana saa kohdata vihaa. Repusta löytyy uhkauskirjeitä, ja sitten tapahtuukin se kamala. Yasminan päiväkirja on koskettavaa luettavaa (ja ilmeisesti niin jännittävää, että tyttäreni luki tekstiä olkani ylitse ja korjasi sen oikeakielisemmäksi).
Vierauden teemaa on myös se, että Maria pohtii uskoaan ja ylipäätään onko sitä enää olemassa.
Vieraassa nautin erityisesti aivan hirvittävästi New Yorkin äänistä ja rytmistä - siitä, kuinka Pulkkinen tuo ne käsittämättömän hienosti esiin.
"Tietullin jälkeen auto syöksyi pimeään, tunnelissa meitä kohti iskeytyivät ilmavirrat:
manhattan manhattan manhattan
manhattan manhattan
ja nyt! Nyt yhtäkkiä saari! Metakkaa, höyryä, sekenöivyyttä! Mistään piittaamattomat tornit, hämmentyneet turistit karttojen kanssa."
Riikka Pulkkinen on herättänyt Tulenkantajat unestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti