Ryan

On hirvittävän lapsellista tykästyä johonkin filmitähteen niin kuin kauan sitten lapsena tai teininä, mutta minkäs teen, Ryan Gosling on tämän hetken - taidanpa nyt käyttää todellakin k-sanaa - kuumin näyttelijä. The Place Beyond the Pines -elokuva esitteli hurjapäisen surmanajajan, jossa on periksiantamattomuutta ja jolla on käsittämätön taito tehdä erehdyksiä ja vääriä valintoja. 

Ei siinä kuitenkaan kaikki. Pari vuotta sitten filmattu Drive-rikosleffa saa (nais)katsojan toivomaan, että vaikka kaikki menee ihan metsään (optimistisesti ilmaistuna), kaikesta huolimatta saisi olla edes hetken hississä Ryanin kanssa. 

21 tapaa pilata avioliitto

Kyllä se on kuulkaa niin, että ihminen tarvitsee välillä pieniä taukoja tälle matkalle, jonka varrella vilahtelee sanomalehtipinoja, pölypalleroita ja pyykkivuoria. Kun menee maanantai-iltana elokuviin, vaikka kaikki olisi kesken niin työ- kuin kotirintamallakin, saa itselleen tauon, jossa on jotakin taianomaista. Ison salin penkkiriveissä ei kukaan istu edessäni ja takanakin vain muutama innokas elokuvaharrastaja. Tämä ei tietenkään ole elokuvateatteriyrittäjän unelma, mutta katsojana minulle se on juuri sitä. Valkokankaalla pyörii Johanna Vuoksenmaan 21 tapaa pilata avioliitto.

Kun käyn yksin elokuvissa, pidän melkein kaikesta näkemästäni. Se on tietenkin hieman luonnotonta, koska oikeastihan kaikki näkemäni elokuvat eivät ole nerokkaita. Leffassa käynnille on kuitenkin muukin funktio kuin nähdä maailmankaikkeuden mahtavin taidespektaakkeli, ja se on nimenomaan tuo todellisuuspako, ja silloin kelpaa muukin kuin (vaikeatajuinen ja) palkittu Tree of Life. 

Vuoksenmaan 21 tapaa pilata avioliitto on juuri sellainen, millä jaksaa vielä pari raskasta työpäivää ja pienen huutokilpailun jälkikasvun kanssa. Ja kyllä se roskiskaapin siivoaminenkin onnistuu! Elokuvan päähenkilö on Sanna Manner (Armi Toivanen), joka tutkii avioliittoja ja etenkin niiden hajoamista. Hypoteesi on se, että yksiavioisuus ja avioliitto ovat täysin mahdottomia nykymaailmassa. Mukana on mainioita hahmoja, kuten tutkimusassistentii Jouni (Aku Hirviniemi), patologiystävä Aino (Essi Hellén) ja Aleksi (Riku Nieminen), joka on Sannan avioliittotutkimusmateriaalia.

Elokuvan juoni ei ole mitenkään uusi ja ihmeellinen, mutta jotain viehättävää siinä kuitenkin on. Armin kuvaamat avioliittovideot ovat hulvatonta katsottavaa ja jotenkin kiinnostava tapa rakentaa elokuvaa. Voisi hyvin kuvitella, että 21 tapaa pilata avioliitto toimisi myös jonkinlaisena minisarjana - se nimittäin muistutti rakenteeltaan Vuoksenmaan mainiota Klikkaa mua -sarjaa.

Kun elokuvan loputtua tulin kotiin, siis reaalimaailmaan, mieheni kysyi, millainen pätkä oli. Koska halusin pitää todellisuuspakoni vain itselläni, vastasin nopeasti, että Armi Toivasella oli hieno olkalaukku, ja rupesin tyhjentämään astianpesukonetta.

Kuva olkalaukusta Lumi accessories.

8-pallo

Tyttäreni mielestä minä olen hyvä elokuvankatsoja, koska keskityn täysillä enkä höpise turhia. Allekirjoitan tämän itsekin. Kun katsotaan elokuvaa, niin sitten myös katsotaan. Minä olen Harry Potter, minä olen Nemo ja eilen minä olin Pike Louhimiehen 8-pallossa.

Vuorokautta myöhemmin elokuvan näkemisestä ajattelen oikeastaan vieläkin vain elokuvaa. Miksi se kosketti niin tavattomasti? 

Tarinan takia. Pike vapautuu vankilasta, kun on ensin tyrinyt huumeiden kanssa. Nyt tilanne on kuitenkin uusi. Pitää hoitaa itsensä lisäksi myös vauva, joka on ilmeisesti syntynyt vankeudessa.

Ihmissuhteiden takia. Miksei elämä voisi edes joskus olla helppoa? Niille, joilla arki on jo muutenkin hankalaa, soisi edes yhden normaalin ihmissuhteen, siis muutakin kuin huumepoliisin kanssa tapaamiset, entisen miesystävän kanssa samojen virheiden tekemisen ja entisten "ystävien" kanssa pyörimisen.

Yksinäisyyden kuvauksen takia. 8-pallossa päähenkilö Pike on niin yksin, että hirvittää. Jo pelkästään pienen lapsen kanssa kahden eläminen on haastavaa, mutta jos siihen lisää vapautumisen vankilasta, uuden ankeahkon kodin, jonne ei oikeastaan olisi järkevää päästää ketään entisestä elämästään sekä ympärillä vellovan talvisen arjen, jossa kukaan ei kysy vilpittömästi, mitä kuuluu, on tilanne mahdoton.

Näyttelijöiden takia! Jessica Grabowsky, Eero Aho ja Pirkka-Pekka Petelius näyttelevät äärettömän intensiivisesti, eikä Mikko Leppilammessakaan mitään vikaa ole.

Aku Louhimiehen takia. Hän on lahjakas ohjaaja - jo Vuosaari sen todisti vuosi sitten.

Stressiä pakoon

Kovasti on ollut hiljaista Päkän jutussa. Kirjoittaja olisi halunnut blogata vaikka mistä, mutta ei ole jaksanut. Liikaa töitä, liikaa järjesteltävää, liian vähän unta - ei siihen muuta tarvita. 

Hienoja juttuja on kuitenkin tapahtunut. Olen esimerkiksi nähnyt kaksi aivan upeaa elokuvaa puolentoista viikon sisällä. Vaikka nyt on itsenäisyyspäivä, en valitettavasti voi sanoa, että edes toinen niistä olisi suomalainen. Kumpikin elokuva tulee sieltä, missä joku onnekas voi kasvaa samppanjatiluksen vieressä.

Kilimanjaron lumet -nimi sai minut ensin ajattelemaan Ernest Hemingwayta, mutta erehdys. Kyseessä on nimittäin Robert Guédiguian ohjaama Kilimanjaron lumet, joka muistuttaa aika paljon Kaurismäen Le Havrea, mutta on vielä enemmän. Elokuvan avainsanoja ovat Marseille, ay-liike, työttömyys, vanhemmuus, rakkaus ja ennen kaikkea solidaarisuus. Kun työkaverini vinkkasi elokuvasta, hän käytti ilmaisua 'kohottunut'. Kyllä, oloni oli varsin kohottunut, kun tulin kotiin ja mietin, kuinka hienoja pieniä elokuvia voidaan tehdäkään, ja silti niissä on jotain todella suurta.

Olisin ollut aika tyytyväinen elokuvavuoteeni jo Kilimanjaron lumien ansioista, mutta kuinka ollakaan, käväisin eilen katsomassa viiden tähden Koskemattomat-leffan. Voiko enää ihanampaa olla! Neliraajahalvaantunut Philippe palkkaa avustajakseen Drissin, jolla on jonkinlainen pikkurikollisen historia takanaan. Miesten kemiat käyvät niin hyvin yhteen, että on vaikea päättää, nauraisiko koko ajan vai nielisi liikutuksen kyyneliä.

Mikä elokuvissa on parasta? Se, että kun astelee elokuvateatterin portaita alas, olo on sellainen, että näkemästään on pakko päästä kertomaan jollekin. Kertoessaan käyttää toistamiseen superlatiiveja. 

Matkalla ja Matkalla

Jo monta viikkoa sitten kävin katsomassa Walter Sallersin ohjaaman Matkalla-elokuvan ja rakastin sitä ensi minuutista saakka. Suureksi osaksi likaisen tuulilasin läpi nähty Amerikka, aloittelevan kirjailijan Sal Paradisen ja tyhjäntoimittaja Dean Moriartyn ystävyys sekä nuortenmiesten (ja miksei naistenkin) itsensä etsintä oli huimaa, räväkkää ja koskettavaa. Tärkeintä ei ole määränpää vaan matkalla oleminen, uudet kokemukset ja elämännälkä. Sal seuraa sivusta ja merkitsee muistiin, Dean hyppää sängystä toiseen ja hurmaa kaikki vastaan tulevat. 

Lempikohtaukseni elokuvassa on uudenvuodenbileet, joissa esitetään niin huima tanssi, että itsekin toivoisi edes notkuvansa jossain boolimaljan liepeillä katsomassa karkelointia. Ihana huomio on sekin, että Kristen "Twilight" Stewart osaa näytellä!

Kun elokuva on katsottu, luetaan kirja, tai ainakin yritetään. (Yleensä kyllä teen nämä toisessa järjestyksessä.) Ensimmäinen ote Jack Keroaucin Matkalla-romaaniin kuitenkin lipsui. Ostin nimittäin pokkarin, jonka kannessa on kuva elokuvasta ja merkintä "alkuperäisversio". Se taas tarkoitti sitä, että kirjaa ei ole jaoteltu lukuihin tai edes kappaleisiin. Lisäksi fontti oli aika pientä. Kesken jäi - ja vain kosmeettisista syistä. Sitten kaivoin työpaikalta esiin Tammen kustantaman Matkalla-opuksen, joka on jaoteltu lukuihin ja kappaleisiin ja repliikitkin ovat omilla riveillään. Jo alkoi lukeminen sujua, mutta - ihmeellistä sanoa - elokuva oli silti koskettavampi ja paremmin rytmitetty. 

"Auringon sukulainen lännestä, Dean. Vaikka tätini varoitti minua lähtemästä Deanin mukaan, koska joutuisin hankaluuksiin, silti kuulin uuden kutsuvan äänen ja näin uuden horisontin ja siihen uskoi, sillä olin nuori; ja jotkin pienet vaikeudet tai jopa sekin että Dean kenties hylkäisi minut, kuten hän sitten myöhemmin tekikin, jättäisi minut yksin ja nälkäisenä ja sairaana kadulle - mitä se haittasi? Olin nuori kirjailija ja halusin lähteä."

Hauskaa Nälkäpeliä!

Istua nyt sunnuntaina asiakkaiden kanssa elokuvissa! Sitä ennen pelätä, että paikalla on 12-vuotiaita pikkumimmejä irtsaripussit käsissään, koska kyseessä on kuitenkin teineille suunnattu elokuva Nälkäpeli (ohj. Gary Ross).

Onneksi pelkoni osoittautui aiheettomaksi. Asiakkaat pitivät ja puhuivat seuraavana päivänä näkemästään. Vielä tyytyväisempi olin siihen, ettei 12-vuotiaita näkynyt. Elokuva - ja Suzanne Collinsin samanniminen kirja - kertoo karun tarinan siitä, millainen tulevaisuus voi olla, jos (kun) luonnonkatastrofit ja ruokasota toteutuvat. Amerikka on jakautunut kahteentoista vyöhykkeeseen, joita rangaistaan, koska ne ovat kapinoineet Capitolia vastaan. Rangaistus on Nälkäpeli, tosi-tv-kilpailu, johon arvotaan kultakin vyöhykkeeltä tyttö ja poika, jotka kisaavat muita 22 osanottajaa vastaan tappamalla toisiaan. Päähenkilö Katniss Everdeen joutuu kisaan lupauduttuaan vapaaehtoiseksi pikkusiskonsa puolesta. Ohjelman juontajat toivottavat katsojille "Hauskaa Nälkäpeliä!", vaikka kisa on kaikkea muuta kuin hauskaa viihdettä. Kysehän on kuitenkin kuolemasta, mutta kuinka pitkälle tosi-tv-kisoissa ollaan valmiita menemään? Jos nuorille suunnatuissa elokuvissa ulkoinen uhka on aiemmin saanut nuoret toimimaan yhdessä, tällä kertaa heidät hajotetaan ja laitetaan pelaamaan toisiaan vastaan.

Vaikka elokuva harvoin on kirjan veroinen, Nälkäpeli-elokuva on ihan mainiota katsottavaa ja sen esittämästä maailmasta riittää kyllä puhetta. Päähenkilö Jennifer Lawrence näyttelee hienosti!

We love very much

Aku Louhimies ei ole ihan hetkeen ohjannut elokuvaa, joten odotan Vuosaarta innokkaana.

Pedro Almodóvar: Iho jossa elän

Lainaan tähän nyt Katja Kallion Elokuvamuistia (2007), koska hän kiteyttää Pedro Almodóvarin elokuvat paremmin kuin kukaan:

Pedro Almodóvar

Elokuvayleisö voidaan jakaa rauhanturvaajatermein hiutaleisiin ja fightereihin eli fasuihin. Jakajana toimivat Almodóvarin elokuvat. Hiutaleet pitävät hänen elokuviaan vaikeina, yhtä vaikeina kuin hänen nimeään, jonka he lausuvat Aldomovar tai Aldomodovar. Fasuista Almodóvarin elokuvat ovat helppoja, yhtä helppoja kuin hänen nimensä, jonka he lausuvat Pedro.

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

Lentää rue de Seinen ylitse, läpi hankalan, harmaan rajuilman, joka sinkoaa raskaita salamoita kuin lyijyammuksia. Sade on laskenut siimansa kaupunkiin. Miljardeja siimoja. Kadut tulvivat. Vauhtinsa hidastaneet autot jahtaavat vesimassoja, ajavat lätäköihin ja loiskivat vettä. Lentää yli Orsayn aseman, Ranskan instituutin, niiden märät sinkkikatot heijastavat mitä lie valoa, se on niin heikkoa ettei se mustaa varjoja. Antaa sateen langeta, olla lankeamatta sen mukana. Jättää Louvre kauas taakseen.

Jos on keskusteluromaanin ystävä, voi tarttua Grégoire Polet'n Väreilevään kaupunkiin (WSOY 2010), joka kertoo Machan, Henrin, Isabellan, Francen ja monen muun tarinat. Tietenkin lukemiseen riittää sekin, että on Pariisin ystävä. Silloin voi myös katsoa Woody Allenin suloisen uutuuden Midnight In Paris. Nämä kaksi täydentävät toisiaan, eikä arki tunnu ihan niin arjelta, koska ainahan meillä on Pariisi.

Nyyh ja hahhahhaa!

Kun on koko pitkän kesän odottanut paikalliselta elokuvateatterilta jotakin kesäistä aikuisten katsottavaa (kuten tanskalaista Klovni - Kyllä nolottaa -leffaa tai ranskalaista Heartbreakeriä), eikä niitä ole tullut ohjelmistoon pyynnöistä huolimatta, on jotenkin lapsellisen tohkeissaan, kun käy katsomassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Siis sen ihan viimeisen. On ihan surullinen, että on kulkenut velhojen maailman rinnalla noin kymmenen vuotta ja kasvanut samalla tavalla kuin Harry, Hermione ja Ron, ja pian heistä joutuu luopumaan niin kuin luokkakavereista peruskoulun jälkeen.

Sitten kun on valittanut kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella, että millaista aikuiselämää se sellainen on, joka pitää sisällään yhden vaivaisen Potter-elokuvan kesässä, piristyy aivan eri tavalla, kun kipaisee loman viimeisenä (sateisena) sunnuntaina katsomassa Morsiusneidot-pätkän, joka on aika roisi ja erilainen amerikkalaiseksi komediaksi.

Hämmentävä Black Swan

Darren Aronofskyn Black Swan sekoitti totta tosiaan pääni. Minulla oli elokuvasta suuret odotukset, enkä nyt jälkeenpäin oikein tiedä, täyttyivätkö ne.

Kun Black Swan ilmestyi valkokankaalle, aloin jostain itsellenikin käsittämättömästä syystä stressata mieskatselijoiden puolesta - olihan kyseessä balettiaiheinen elokuva. Vaikka olin liikkeellä yksin, hermoilin jokaikisen ykkössalissa olevan miespuolisen takia: onko Black Swan liian naisellinen, milloin se jännitys alkaa, eikö tässä ole kunnon machoa ollenkaan... Ja niin kuin minä olen tähän saakka luullut, että kun menee yksin elokuviin, on tällaisista mietteistä vapaa! Mutta ei, tunsin olevani henkilökohtaisesti vastuussa kaikille miehille valitsemastani elokuvasta. Raskasta.

Jos Kuninkaan puhe kertoo siitä, että heikkoudet ovat voitettavissa, Black Swan opettaa, että heikot eivät menesty vaan jäävät jalkoihin eikä sille voi mitään. Natalie Portamanin esittämä nuori ballerina Nina saa unelmaosan Tsaikovskin Joutsenlammessa. Hänestä tulee joutsenkuningatar, josta löytyy niin viaton kuin pimeäkin puoli. Siviilielämässäkin Nina kamppailee alitajuntansa ja epäselvän seksuaalisuutensa kanssa.

Black Swan sekoitti minut siksi, että en pystynyt pitämään kenestäkään elokuvan henkilöstä. Nina on liian täydellisyyden tavoittelija ja siksi epävarma. Hänen äitinsä on alistava entinen tanssija, baletin johtaja on niljakas hyväksikäyttäjä, uusi tanssija Lily taas raivostuttavan kiero - ainakin Ninan mielikuviteksessa. 

Musiikki oli upeaa, samoin heijastavat pinnat. Ne loivat elokuvaan jännitettä, jopa pelkoon saakka. Huomasin säpsähteleväni tuon tuosta teatterisalin penkissä. Kun tulin kotiin, minun oli pakko loiventaa katsomiskokemustani tv:stä tulleella Sex and the City -elokuvan lopulla. Siinä pidin ihan jokaisesta henkilöstä.

Kahden puheen välissä

Kymmenen sekuntia ennen kuin Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe on alkamassa, kuiskaan miehelleni teatterin neljännellä rivillä, että olisi suurenmoista, jos elokuvan jälkeen tuntuisi samalta kuin Lost In Translationin (ohj. Sofia Coppola) katsomisen jälkeen.

Sitten elokuva alkaa. Kuningas Yrjö VI:n (tai ei hän vielä siinä vaiheessa kuningas ole) pitäisi pitää puhe suurelle yleisölle, mutta sanaakaan ei ole tullakseen, vain pelkkiä tankkaavia tavuja. Näytetään vaimon kasvoja, joilla on ahdistunut ilme. Yleisö kääntää katseensa myötähäpeästä alaspäin. Voi vain kuvitella, miltä tulevasta kruunupäästä tuntuu. Puheviestinnän fakta on, että kuulija toivoo puhujan onnistuvan, mutta tässä puheessa niin ei käy.

Colin Firth näyttelee änkyttävää kuningasta hienosti, ja melkein unohdan, että hän on joskus ollut Bridget Jonesin poikaystävä porovillapaidassaan. Upean roolin tekee myös Geoffrey Rush puheopettajana, jolla ei ole minkään sortin koulutusta. Heidän dialoginsa on kutkuttavaa ja ennen kaikkea liikuttavaa - siinä rikotaan kuninkaallisen ja rahvaan rajoja. Elokuva päättyy toiseen puheeseen, joka esitetään radiossa ja sen on tarkoitus valaa toivoa sodan keskellä. Sitä puhetta ei tarvitse kuunnella myötähäpeässä velloen.

Kuninkaan puheessa valkokangas täyttyy hienoista kuvista ja klassisesta musiikista. Suosikkikohtaukseni on otos, jossa Yrjö VI ja puheopettaja lähtevät kävelylle. On aamupäivä, sumuista, pääparille tulee erimielisyyksiä, ja lopulta kuningas kävelee ulos tilanteesta colinfirthmäisellä tavalla. Tämän kohtauksen takia Oscareita kahminut Kuninkaan puhe tuntuu samalla tavalla loistavalta elokuvalta kuin Lost In Translation, ainakin melkein.

TIS-51

On harvoja elokuvia, jotka kiinnostavat sekä minua että miestäni. Dome Karukosken Napapiirin sankarit on todellinen löytö. Moni asia puhuu sen puolesta, että ohjaaja on ajatellut meitä taituroidessaan pohjoiseen sijoittuvan veijaritarinansa:
-  Elokuvan keskiössä oleva mieskolmikko on kerrassaan hurmaava: he ovat hiukkasen hitaita, eivät oikein ymmärrä naisista mitään, mutta niin hyväsydämisiä.
- Tällä kertaa ei seikkailla Uudellamaalla, vaan Rovaniemen lähiseudulla. (Pikku-Matin talo on muuten kaveriperheemme koti!)
- Dialogi toimii ja on hauskaa! 
- Kilpa-autossa, jonka rekkari on TIS-51, on suloiset pinkit penkinpäälliset. Niitä käytetään aivan uudella tavalla.
- Todellista ystävyyttä osoittaa se, että auttaa kaveria liikennevaloissa keskellä talvea (yöllä), kun kaveri haluaa pestä ohiajavien autojen tuulilasia.
- Anteeksianto parisuhteessa on viety uuteen ulottuvuuteen.
- Meillä on nyt uusi repliikki kaikkiin kiperiin tilanteisiin: "Tässä on nyt pari muuttujaa..."