Hienoja juttuja on kuitenkin tapahtunut. Olen esimerkiksi nähnyt kaksi aivan upeaa elokuvaa puolentoista viikon sisällä. Vaikka nyt on itsenäisyyspäivä, en valitettavasti voi sanoa, että edes toinen niistä olisi suomalainen. Kumpikin elokuva tulee sieltä, missä joku onnekas voi kasvaa samppanjatiluksen vieressä.
Kilimanjaron lumet -nimi sai minut ensin ajattelemaan Ernest Hemingwayta, mutta erehdys. Kyseessä on nimittäin Robert Guédiguian ohjaama Kilimanjaron lumet, joka muistuttaa aika paljon Kaurismäen Le Havrea, mutta on vielä enemmän. Elokuvan avainsanoja ovat Marseille, ay-liike, työttömyys, vanhemmuus, rakkaus ja ennen kaikkea solidaarisuus. Kun työkaverini vinkkasi elokuvasta, hän käytti ilmaisua 'kohottunut'. Kyllä, oloni oli varsin kohottunut, kun tulin kotiin ja mietin, kuinka hienoja pieniä elokuvia voidaan tehdäkään, ja silti niissä on jotain todella suurta.
Olisin ollut aika tyytyväinen elokuvavuoteeni jo Kilimanjaron lumien ansioista, mutta kuinka ollakaan, käväisin eilen katsomassa viiden tähden Koskemattomat-leffan. Voiko enää ihanampaa olla! Neliraajahalvaantunut Philippe palkkaa avustajakseen Drissin, jolla on jonkinlainen pikkurikollisen historia takanaan. Miesten kemiat käyvät niin hyvin yhteen, että on vaikea päättää, nauraisiko koko ajan vai nielisi liikutuksen kyyneliä.
Mikä elokuvissa on parasta? Se, että kun astelee elokuvateatterin portaita alas, olo on sellainen, että näkemästään on pakko päästä kertomaan jollekin. Kertoessaan käyttää toistamiseen superlatiiveja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti