Hauskaa Nälkäpeliä!

Istua nyt sunnuntaina asiakkaiden kanssa elokuvissa! Sitä ennen pelätä, että paikalla on 12-vuotiaita pikkumimmejä irtsaripussit käsissään, koska kyseessä on kuitenkin teineille suunnattu elokuva Nälkäpeli (ohj. Gary Ross).

Onneksi pelkoni osoittautui aiheettomaksi. Asiakkaat pitivät ja puhuivat seuraavana päivänä näkemästään. Vielä tyytyväisempi olin siihen, ettei 12-vuotiaita näkynyt. Elokuva - ja Suzanne Collinsin samanniminen kirja - kertoo karun tarinan siitä, millainen tulevaisuus voi olla, jos (kun) luonnonkatastrofit ja ruokasota toteutuvat. Amerikka on jakautunut kahteentoista vyöhykkeeseen, joita rangaistaan, koska ne ovat kapinoineet Capitolia vastaan. Rangaistus on Nälkäpeli, tosi-tv-kilpailu, johon arvotaan kultakin vyöhykkeeltä tyttö ja poika, jotka kisaavat muita 22 osanottajaa vastaan tappamalla toisiaan. Päähenkilö Katniss Everdeen joutuu kisaan lupauduttuaan vapaaehtoiseksi pikkusiskonsa puolesta. Ohjelman juontajat toivottavat katsojille "Hauskaa Nälkäpeliä!", vaikka kisa on kaikkea muuta kuin hauskaa viihdettä. Kysehän on kuitenkin kuolemasta, mutta kuinka pitkälle tosi-tv-kisoissa ollaan valmiita menemään? Jos nuorille suunnatuissa elokuvissa ulkoinen uhka on aiemmin saanut nuoret toimimaan yhdessä, tällä kertaa heidät hajotetaan ja laitetaan pelaamaan toisiaan vastaan.

Vaikka elokuva harvoin on kirjan veroinen, Nälkäpeli-elokuva on ihan mainiota katsottavaa ja sen esittämästä maailmasta riittää kyllä puhetta. Päähenkilö Jennifer Lawrence näyttelee hienosti!

Magne Hovden: Saamelandia

Jo ensimmäiseltä sivulta Magne Hovdenin Saamelandiassa (2012, suom. 2012) on aistivinaan, että matkalla on mutkia. Minne sitten ollaan matkalla? Kohti mallikelpoista kansalaisuutta, tietenkin. Pohjoisnorjalaiset Leif ja Roy päättävät lyödä rahoiksi turistien kustannuksella ja rakentaa Saamelandian, jossa voi kokeilla joikaamista, poron lassoamista ja maistaa henkijuomaa - varastetussa kodassa. Mainoslause kuuluu näin: "Tule Saamelandian elämyspuistoon ja löydä sisäinen porosi!" Miesten jakamassa saamelaisdiplomissa on kuitenkin hirven kuva, koska se löytyi ensimmäisenä Googlen kuvahaulla. Tämä kuvaa veijareiden suhdetta elämään hyvin: kaikki tehdään vähän sinnepäin. 


Hovdenin ensimmäinen romaani kirvoitti monet naurut, ja ihmettelen, jos tästä ei tehdä elokuvaa jossain vaiheessa.

"Hän kätteli Andreita ja antoi tälle setelin ennen kuin nosti vodkalaatikon syliinsä ja poistui hytistä. Pullojen sisältö näytti samealta ja korkit itse tehdyiltä. Hän oli kuitenkin niin iloinen siitä, ettei maannut tällä hetkellä pahoinpideltynä troolarin hytin lattialla, että juoman laadusta murehtiminen tuntui toisarvoiselta.

Eivätkä turistit sitä paitsi huomaisi mitään. Roy ja Leif aikoivat joka tapauksessa sekoittaa vodkaan katajanmarjoja ja punaista elintarvikeväriä."

Hirveän ylpeä

Olen hirvittävän ylpeä siitä, että Seinäjoen kaupunginteatteri esitti lähes puoli vuotta täydelle katsomolle mielettömän hienoa Dance of the Vampires -kulttimusikaalia. Siitä saakka kun ala-kouluikäisenä pikkutyttönä pelkäsin valoisina kesäöinä keskiviikkoiltaisin katsomiani vampyyrielokuvia, olen ollut kiinnostunut vähäverisistä. Ja kyllä minua onkin hyvänä pidetty! John Ajvide Lindqvist tutustutti minut Ystävät hämärän jälkeen -romaaniinsa, Stephanie Meyer antoi minulle Twilightin, joka ehkä on liian lällyä vaativaan aikuiseen makuuni, mutta sainpahan materiaalia asiakastapaamisiin. HBO tarjoili minulle True Bloodia, jonka jälkeen Eric-nimi ei ole saanut ajatuksiani harhautumaan Kauniisiin ja rohkeisiin, vaan karismaattiseen viikinkivampyyriin. 

Paras on kuitenkin ollut Seinäjoen vampyyrimusikaali. Se kohtaus, jossa Sara toisen näytöksen alussa vaeltelee pimeyden kreivin linnassa ja odottaa, että hänestä tulisi jotakin muuta kuin hän on, nainen nimittäin, saa teatterin penkissä istuvan katsojan veren hyytymään. Ei siksi, että tekisi mieli käskeä Sarahia pakenemaan, vaan siksi, että kreivi Krolock hillitsee itsensä, vaikka yö saa järjen himmenemään.

John Ajvide ja David

Aivan järkyttävää, kuinka kauan tavasin John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään -romaania! Niin paljon kuin pidinkin Ystävistä hämärän jälkeen ja Ihmissatamasta, Kuinka kuolleita käsitellään ei iskenyt yhtään. Ehkä taustalla on ikiaikainen zombipelkoni (jonka kanssa yksitoistavuotiaana näkemälläni Michael Jacksonin Thriller-videolla saattaa olla jotakin tekemistä) tai sitten aihe oli aivan liian kummallinen. Ajatelkaa nyt: kuuma kesä, ukkosta, Tukholma, sähköpurkaus, kuolleet heräävät.

Sen sijaan ranskalaisen David Foenkinoksen Vaimoni eroottinen potentiaali oli hauskaa luettavaa. Tavaroiden kerääjä Hector haluaa eroon keräilyriippuvuudestaan (mm. cocktailtikkuja, kroatialaisia sananparsia, aamuviiden ääniä) ja tapaa sattumalta Brigitten, jonka kanssa päätyy avioliittoon. Kaikki menee siihen saakka mainiosti, kunnes Hector huomaa taas keräilevänsä - vanha vaiva on palannut.

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Viikonlopun aikana olen laiskotellut oikein kunnolla, käynyt kolme kertaa kävelyllä, tehnyt sudokuja ja lukenut paljon: vanhoja naistenlehtiä, Hesareita ja Pauliina Vanhatalon Korvaamaton-romaanin. Viimeksi mainittu on hieno kirja, ja hetken keskellä kirkkainta kevätsunnuntaita olin äärettömän surullinen kirjan päähenkilön Aamun kohtalon takia. Edelleenkin kirjan teema mietityttää.

Aamu on Vanhatalon päähenkilö, keski-ikää lähestyvä käräjäoikeuden tuomari, joka jättää avomiehensä Harrin ja tämän kolme lasta ja menee töihin vieraaseen kaupunkiin. Lähdölle on syy, henkilökohtainen tragedia ja uusioperheen arjen pyörittäminenkin, joka ei ole tuntunut omalta. Aamu on kohdannut sen suurimman surun, sen, jota kaikki eivät onneksi joudu kohtaamaan ja joka saa ihmisen polvilleen. 

"Työnnän avaimen lukkoon ja avaan työhuoneen oven, en tajua edessäni odottavaa näkyä. Tuolissani istuu nainen ja hänen sylissään on lapsi, vauva, se imee valkoista paljasta rintaa, ja minulle puhutaan jotakin. Kuulen sanat mutten käsitä niitä. 

- Anteeksi mulla oli tänne vielä avain, Manna toistaa. - Me sovittiin naisetn kanssa että toisin tänään tämän meidän prinsessan näytille. Sitten tytölle tuli matkalla nälkä ja ajattelin että parempi syöttää ensin. Tulee parempi ensivaikutelma kun neiti ei ihan heti kilju tyhjää mahaa.

Käännyn selin ja teen asiaa kirjahyllylle, rauhoitan pamppailevaa sydäntäni."

Pauliina Vanhatalo on vahva kirjailija, joka kuvaa osuvasti työelämää ja arjenpyöritystä.

Jens Lapidus: Luksuselämää (Stockholm noir III)

Alan kallistua siihen suuntaan, että dekkarit eivät sittenkään ole parasta matkalukemista. Talvilomalla Roomaan laukussani matkasi Jens Lapiduksen Luksuselämää (2011), joka oli tietysti mainio, mutta mitä järkeä on lomalla lukea rikoksista ja sitten "nähdä" rikollisuutta ympärillään? Rooma näytti kahden ensimmäisen päivän ajan yhdeltä suurelta rahanpesupaikalta, mitä se ei tietenkään ole. Sitten Luksuselämää onneksi loppui, ja näin toisenlaisen Rooman. Kauniin, runollisen, kaihoisan, romanttisen. Ei enää miehiä, jotka katselevat aurinkolasien takaa kylmillä silmillään ja vaihtavat minimalistiset repliikit ravintolan ovella, ei hitaasti lipuvia autoja sivukaduilla. Ei nopeasti varjoihin katoavia pelokkaita naisia.

Tukholmalainen Jens Lapidus on taitava kirjoittaja. Hän saa raikkaan vaalean Tukholman näyttäytymään aivan uudella tavalla, kun alamaailma laittaa hierarkiaansa uuteen uskoon. Ehdoton suosikkihenkilöni on Jorge, latinorikollinen, joka haluaa legandaksi omassa työssään.

Vaikka jätän rikoskirjat tästä lähtien lomamatkalla kotiin, Stocholm noir on ehdottoman virkistävää luettavaa.

"Lisäksi Jorgella oli oma suunnitelmansa. Ammattiapua olisi pian saatavilla. Eräs kaveri pääsisi lähiaikoina siviiliin. JW, jätkä jolla oli älliä. Oli jatkanut bisneksiään kiven sisälläkin. Pitkälle mietittyjä juttuja. Rahansiirtoja, miljoonainvestinteja, rahankäsittelyä. Lyhyesti sanottuna: rahanpesua. JW pystyisi tekemään ihmeitä saaliille. Total makeover - seteleiden sijasta numeroita tilillä. Yhdistettyinä hienoimpiin luottokortteihin. Kaukana Finskin tylsästä Södertäljen pakopaikasta.

Uusi elämä. Oikeasti."