Sarah Waters: Vieras kartanossa

Sarah Watersin muhkea, lähes 600-sivuinen Vieras kartanossa (Tammi 2011, alkuperäinen teos 2009) vie lukijan kummittelevaan röttelöön Englannin maaseudulle toisen maailmansodan jälkeen. Kurjahkoista oloista lääkäriksi pinnistänyt tohtori Faraday ystävystyy kartanossa asuvan perheen kanssa. Ayresin suku on asuttanut loistonsa päivät ohittanutta kartanoa pari vuosisataa, ja tuntuu, että he ovat lähes yhtä kotinsa kanssa. Äiti, poika ja tytär yrittävät sinnitellä rappeutuvassa kartanossa samalla, kun maailma heidän ympärillään muuttuu.

Kartanossa ei kaikki ole niin kuin pitäisi. Sodassa loukkaantuneen Roderickin huoneen seinälle ilmestyy polttomerkkejä, rouva Ayres seurustelee kuolleen lapsensa kanssa, eikä aikuinen Carolinekään tiedä, mihin uskoa. Tohtori Faraday ei tieteen miehenä kuuntele kummituspuheita, vaan uskoo, että Carolinen kosinta parantaa perheen tilaa ja asemaa. Vähänpä hän tietää! 

Kartanotarinaa on ihan viihdyttävää lukea, mutta en silti täysin ymmärrä suitsutusta Watersin romaanin ympärillä. Minusta loppuratkaisu oli selvä, enkä jäänyt vaivaamaan itseäni sillä. En kajoa nyt loppuun, koska siitä on kirjoitettu todella paljon esimerkiksi täällä, täällä ja vielä täälläkin. Tohtori Faradaylle minun sen sijaan tekisi mieli huutaa muutama asia: "Mikä sinua vaivaa, mies? Osoita sitä kiinnostusta naista kohtaan nyt hieman toisella tavalla!" ja "Onko sinulla järjessä vikaa! Usko jo, mitä useampi ihminen sinulle sanoo! Millaisia todisteita sinulle on esitettävä?" ja jopa "Lopeta se roikkuminen. Missä itsetuntosi on?"

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

Lentää rue de Seinen ylitse, läpi hankalan, harmaan rajuilman, joka sinkoaa raskaita salamoita kuin lyijyammuksia. Sade on laskenut siimansa kaupunkiin. Miljardeja siimoja. Kadut tulvivat. Vauhtinsa hidastaneet autot jahtaavat vesimassoja, ajavat lätäköihin ja loiskivat vettä. Lentää yli Orsayn aseman, Ranskan instituutin, niiden märät sinkkikatot heijastavat mitä lie valoa, se on niin heikkoa ettei se mustaa varjoja. Antaa sateen langeta, olla lankeamatta sen mukana. Jättää Louvre kauas taakseen.

Jos on keskusteluromaanin ystävä, voi tarttua Grégoire Polet'n Väreilevään kaupunkiin (WSOY 2010), joka kertoo Machan, Henrin, Isabellan, Francen ja monen muun tarinat. Tietenkin lukemiseen riittää sekin, että on Pariisin ystävä. Silloin voi myös katsoa Woody Allenin suloisen uutuuden Midnight In Paris. Nämä kaksi täydentävät toisiaan, eikä arki tunnu ihan niin arjelta, koska ainahan meillä on Pariisi.