Voiko olla parempaa kesäkirjaa kuin sellainen, jonka vie kahden päivän luku-urakan päätteeksi kaverille terassille? No, Jennifer EganinSydäntorni (2006, suom. 2013) on juuri tällainen. Millainen Sydäntorni sitten on? Se on goottikauhua dekkaritwistillä, mielettömän hienolla kertojaratkaisulla, superhenkilöhahmoilla, tyrmäävällä dialogilla... (Suokaa anteeksi tämä kamala kielimuoto, nyt on nimittäin kiire!) Ei auta, on lähdettävä kiikuttamaan Sydäntornia terassille. Ehkä sieltä tällä kertaa saa roseeviiniä.
Kovasti on ollut hiljaista Päkän jutussa. Kirjoittaja olisi halunnut blogata vaikka mistä, mutta ei ole jaksanut. Liikaa töitä, liikaa järjesteltävää, liian vähän unta - ei siihen muuta tarvita. Hienoja juttuja on kuitenkin tapahtunut. Olen esimerkiksi nähnyt kaksi aivan upeaa elokuvaa puolentoista viikon sisällä. Vaikka nyt on itsenäisyyspäivä, en valitettavasti voi sanoa, että edes toinen niistä olisi suomalainen. Kumpikin elokuva tulee sieltä, missä joku onnekas voi kasvaa samppanjatiluksen vieressä. Kilimanjaron lumet -nimi sai minut ensin ajattelemaan Ernest Hemingwayta, mutta erehdys. Kyseessä on nimittäin Robert Guédiguian ohjaama Kilimanjaron lumet, joka muistuttaa aika paljon KaurismäenLe Havrea, mutta on vielä enemmän. Elokuvan avainsanoja ovat Marseille, ay-liike, työttömyys, vanhemmuus, rakkaus ja ennen kaikkea solidaarisuus. Kun työkaverini vinkkasi elokuvasta, hän käytti ilmaisua 'kohottunut'. Kyllä, oloni oli varsin kohottunut, kun tulin kotiin ja mietin, kuinka hienoja pieniä elokuvia voidaan tehdäkään, ja silti niissä on jotain todella suurta.
Olisin ollut aika tyytyväinen elokuvavuoteeni jo Kilimanjaron lumien ansioista, mutta kuinka ollakaan, käväisin eilen katsomassa viiden tähden Koskemattomat-leffan. Voiko enää ihanampaa olla! Neliraajahalvaantunut Philippe palkkaa avustajakseen Drissin, jolla on jonkinlainen pikkurikollisen historia takanaan. Miesten kemiat käyvät niin hyvin yhteen, että on vaikea päättää, nauraisiko koko ajan vai nielisi liikutuksen kyyneliä.
Mikä elokuvissa on parasta? Se, että kun astelee elokuvateatterin portaita alas, olo on sellainen, että näkemästään on pakko päästä kertomaan jollekin. Kertoessaan käyttää toistamiseen superlatiiveja.
Voi että. Olen niin onnellinen, että tänä kesänä on ollut haastelliset kelit, jotta olen voinut keskittyä olennaiseen eli lukemiseen. (Höh, mitään onnellisia tässä olla, haluan auringon taivaalleni nyt heti!) Kun toukokuussa ostin Jeffrey EugenideksenNaimapuuhia ((2011, suom. 2012), en sentään arvannut, että pidin käsissäni kultakimpaletta, jota kannatti säästää heinäkuun lopulle.
Takakansitekstin lainaus itse romaanista on osuva: "Koko jutussa alkoi olla kohtalaisen koomisia ja shakespearilaisia piirteitä: Larry rakasti Mitchelliä, joka rakasti Madeleinea, joka rakasti Leonard Bankheadia." Vaikka sitaatti kielii siitä, että kyseessä on ihmissuhteita käsittelevä kirja, mitään chick litiä tai naisille kirjoitettua kirjallisuutta Naimapuuhia ei ole. Henkilöt ovat hirveän eläviä ja heidän ongelmansa ovat suuria ja liiankin tosia. Madeleine, joka on päättänyt opiskella viimeisen collegevuotensa säntillisesti selibaatissa, tapaa Leonardin, joka on maanisdepressiivinen - ja tietenkin rakastuu, koska häilyväinen mies on parhaimmillaan vastustamaton.
Naimapuuhia lukiessaan miettii väkisinkin Jane Austenin avioliittoromaaneita ja sitä, kuinka monet sankarittaret avioituvat (tai ovat avioitumaisillaan) väärien miesten kanssa. Vai ovatko he sittenkään vääriä? Ehkä uusi, se oikeasti sopiva puoliso sittenkin vain mutkistaisi asioita entisestään.
Eugenideksen Middlesex-romaani on samalla tavoin hauska kuin Naimapuuhiakin. Vaikka niissä kerrotaan isoista ja vakavista, koko elämän täyttävistä asioista, silmäkulmassa on kuitenkin pilkahdus, jonka aiheuttaa se, että pystyy nauramaan kurjallekin tilanteelle ja itselleen.
Naimapuuhista on kirjoitettu monessa blogissa ja sanomalehdessä, vaikkapa Hesarissa.
"Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä elokuussa 1974."
Näin alkaa Jeffrey EugenideksenMiddlesex-romaani (2002, suom. 2003), jonka pokkarikannet ovat sen näköiset, että kirja on ollut muutaman kerran mukana rannalla, sulassa sovussa hiekkaisen pyyhkeen, vesipullon ja aurinkorasvan kanssa. Kerran kaverina oli pikkuinen cavakin.
Middlesex kertoo Calliesta, joka perii resessiivisen geenin viidenteen kromosomiin ja saa sen takia kahdet sukukalleudet. Mielenkiintoisen päähenkilön ja samalla kertojan lisäksi Middlesex on myös tarina koko Stephanideksen suvusta: isovanhemmista, jotka avioituivat, vaikka olivat sisaruksia, ja vanhemmista, joiden onnen oli estää pappiskosija.
Melkein 800 sivun jälkeenkään en ole saanut Eugenideksestä tarpeekseni. Onneksi sängyn vieressä lattialla odottaa kirjailijan uutukainen, Naimakauppoja, jota olen jo vähän aloitellut ja jarrutellutkin. Tekisi mieli istua nenä kiinni kirjassa, vaikka aurinko paistaa kauniisti.
PS. Sofia Coppolan ohjaama Virgin Suicides on tehty Eugenideksen kirjasta!
Jennifer Eganin ainoaa suomennettua romaania Aika suuri hämäys (2010, suom. 2012) lukiessa pelottaa koko ajan, ettei ihan hetkeen saa käsiinsä mitään näin hienoa teosta. Joka luvussa on läsnä jokin poikkeuksellisen kiinnostava tapahtuma henkilön elämästä, sellainen, joka tuntuu pakahduttavalta ja samalla jotenkin hupaisaltakin ja voi tapahtua vain kirjoissa, mutta joka kaikesta tästä huolimatta tuo mieleen jotakin omassa elämässä tapahtunutta.
Juoni ei tässä teoksessa ole niin oleellinen kuin rakenne, joka on - sanoisinko erittäin - fragmentaarinen. Kaiken keskiössä tuntuu olevan newyorkilainen Bennie Salazar, levy-yhtiön pomo, sekä Sasha, joka on hänen assistenttinsa. Jokaisessa luvussa esitellään uusi henkilö, joka jollakin tavalla liittyy kahteen päähenkilöön. Paikat ja ajat vilistävät silmissä: välillä ollaan Hemingwayn hengessä 1970-luvun Afrikassa savannilla, välillä eletään villiä nuoruutta San Franciscon punkpiireissä, välillä Napolin alamaailmassa, toisaalla ympätään yhteen diktaattorikenraalia ja filmitähtöstä, jossain maataan nurmikolla Keskuspuistossa ja välillä kirjoitetaan 2020-luvun tytön silmin omasta elämästä, tietenkin powerpointin muodossa. Uskokaa vain, powerpointilla tehty luku 12-vuotiaan Alison Blaken elämästä on koskettavaa luettavaa ja saa miettimään e-kirjan mahdollisuuksia.
"Kulkiessaan läpi olohuoneen, jonka lattialla ajelehti Sashan lapsien tavaroita, Ted näki länteen laskevan auringon paistavan liukuoven lasin läpi. Napoli palasi hetkeksi hänen mieleensä, ja hän muisti, miten oli istunut Sashan kanssa tämän pienessä huoneessa ja yllättynyt iloisesti nähdessään, kuinka laskeva aurinko jäi kiiikkiin ikkunan edessä roikkuvan metallirenkaan sisään. Hän kääntyi katsomaan Sashaa ja hymyili leveästi. Auringonvalo loisti Sashan hiuksissa ja kasvoilla. 'Katso, mitä olen saanut', Sasha mutisi katsellen aurinkoa."
Elokuva: Pedro Almodóvar, Iho jossa elän JA Aki Kaurismäki, Le Havre Tv-sarja: Vallan linnake DVD-tuotantokaudet: The Wire Musiikki: Frank Sinatra Biisi: Lauri Tähkä, Polte (juu, tiedän, en pysty selittämään) Teatteriesitys: Dance of the VampiresLöytö: Uusi työpaikka Kirja: Michael Cunningham, Illan tullen Kengät: Vicin mustat nilkkurit Vaate: Sandin vaaleanruskea alevillatakki Bileet: Läksiäisbileet Kyrkkärillä Ravintola: Les quinze nits (Barcelona) Ruoka: C'est la vien seesamilohi (Tallinna) Kotikokkaus: parsapekonipiirakka Leikkikalu: Fiat 500 Sisäistetty oppi: Minna Marshin stressinhallinta Idea listaukseen: Hanna
