Kymmenen sekuntia ennen kuin Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe on alkamassa, kuiskaan miehelleni teatterin neljännellä rivillä, että olisi suurenmoista, jos elokuvan jälkeen tuntuisi samalta kuin Lost In Translationin (ohj. Sofia Coppola) katsomisen jälkeen.
Sitten elokuva alkaa. Kuningas Yrjö VI:n (tai ei hän vielä siinä vaiheessa kuningas ole) pitäisi pitää puhe suurelle yleisölle, mutta sanaakaan ei ole tullakseen, vain pelkkiä tankkaavia tavuja. Näytetään vaimon kasvoja, joilla on ahdistunut ilme. Yleisö kääntää katseensa myötähäpeästä alaspäin. Voi vain kuvitella, miltä tulevasta kruunupäästä tuntuu. Puheviestinnän fakta on, että kuulija toivoo puhujan onnistuvan, mutta tässä puheessa niin ei käy.
Colin Firth näyttelee änkyttävää kuningasta hienosti, ja melkein unohdan, että hän on joskus ollut Bridget Jonesin poikaystävä porovillapaidassaan. Upean roolin tekee myös Geoffrey Rush puheopettajana, jolla ei ole minkään sortin koulutusta. Heidän dialoginsa on kutkuttavaa ja ennen kaikkea liikuttavaa - siinä rikotaan kuninkaallisen ja rahvaan rajoja. Elokuva päättyy toiseen puheeseen, joka esitetään radiossa ja sen on tarkoitus valaa toivoa sodan keskellä. Sitä puhetta ei tarvitse kuunnella myötähäpeässä velloen.
Kuninkaan puheessa valkokangas täyttyy hienoista kuvista ja klassisesta musiikista. Suosikkikohtaukseni on otos, jossa Yrjö VI ja puheopettaja lähtevät kävelylle. On aamupäivä, sumuista, pääparille tulee erimielisyyksiä, ja lopulta kuningas kävelee ulos tilanteesta colinfirthmäisellä tavalla. Tämän kohtauksen takia Oscareita kahminut Kuninkaan puhe tuntuu samalla tavalla loistavalta elokuvalta kuin Lost In Translation, ainakin melkein.
Mukava elokuva! ****-
VastaaPoista