Darren Aronofskyn Black Swan sekoitti totta tosiaan pääni. Minulla oli elokuvasta suuret odotukset, enkä nyt jälkeenpäin oikein tiedä, täyttyivätkö ne.
Kun Black Swan ilmestyi valkokankaalle, aloin jostain itsellenikin käsittämättömästä syystä stressata mieskatselijoiden puolesta - olihan kyseessä balettiaiheinen elokuva. Vaikka olin liikkeellä yksin, hermoilin jokaikisen ykkössalissa olevan miespuolisen takia: onko Black Swan liian naisellinen, milloin se jännitys alkaa, eikö tässä ole kunnon machoa ollenkaan... Ja niin kuin minä olen tähän saakka luullut, että kun menee yksin elokuviin, on tällaisista mietteistä vapaa! Mutta ei, tunsin olevani henkilökohtaisesti vastuussa kaikille miehille valitsemastani elokuvasta. Raskasta.
Jos Kuninkaan puhe kertoo siitä, että heikkoudet ovat voitettavissa, Black Swan opettaa, että heikot eivät menesty vaan jäävät jalkoihin eikä sille voi mitään. Natalie Portamanin esittämä nuori ballerina Nina saa unelmaosan Tsaikovskin Joutsenlammessa. Hänestä tulee joutsenkuningatar, josta löytyy niin viaton kuin pimeäkin puoli. Siviilielämässäkin Nina kamppailee alitajuntansa ja epäselvän seksuaalisuutensa kanssa.
Black Swan sekoitti minut siksi, että en pystynyt pitämään kenestäkään elokuvan henkilöstä. Nina on liian täydellisyyden tavoittelija ja siksi epävarma. Hänen äitinsä on alistava entinen tanssija, baletin johtaja on niljakas hyväksikäyttäjä, uusi tanssija Lily taas raivostuttavan kiero - ainakin Ninan mielikuviteksessa.
Musiikki oli upeaa, samoin heijastavat pinnat. Ne loivat elokuvaan jännitettä, jopa pelkoon saakka. Huomasin säpsähteleväni tuon tuosta teatterisalin penkissä. Kun tulin kotiin, minun oli pakko loiventaa katsomiskokemustani tv:stä tulleella Sex and the City -elokuvan lopulla. Siinä pidin ihan jokaisesta henkilöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti