Linn Ullmanin Aarteemme kallis -romaani (2011, suom. 2012) on hieman niin kuin Siri Hustvedtiä tai Monika Fagerholmia lukisi. Tai ehkä Michael Cunninghamia, jos ymmärrette, mitä tarkoitan. Lukemisen jälkeen olo on hieman haikea ja kaipaa jotakin, mutta ei osaa pukea sitä sanoiksi.
Jälleen kerran kyse on perheestä ja luurangoista kaapeissa. Isoäiti Jenny täyttää 75 vuotta eikä ollenkaan haluaisi juhlia muuta kuin yksinään vain viini seuranaan. Tytär Siri, juhlien järjestäjä, on nippu kireitä hermosäikeitä. Aviomies Jon, tauolla oleva kirjailija, katselee Mille-lapsenlikkaa sillä silmällä. Perheen vanhempi tytär Alma kipuilee esiteiniydessään.
Ja sitten Mille katoaa.
Jos romaanista pitäisi nostaa esille yksi henkilö, joka teki vaikutuksen, niin kyllä se Jon olisi. Kuvitelkaa keski-ikäinen kirjailija, joka on kirjoittanut trilogiansa kaksi ensimmäistä osaa, mutta ei millään saa aikaan kolmatta. Miehen aika menee siinä, että hän kuvittelee olevansa vastustamaton naisten silmissä. Hän pitää peliään usean naisen kanssa, mutta naiset eivät ole täysin nappivalintoja, koska Jonkaan ei ole sitä kuin omissa silmissään. Mutta mikä ego!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti