Jari Tervo: Layla

Tunnustus: En ole koskaan kuulunut Jari Tervon ihailijoihin. En Uutisvuodossa enkä päätyössäkään. Syy tähän on liian näppärät virkkeet. Jokaiseen ison kirjaimen ja pisteen väliseen tilaan on ahdettu aivan liikaa informaatiota ja jänskää kikkailua. Hei, vähempikin riittää! Aiheistakaan en ole jaksanut oikein kiinnostua.

Vähäisellä Tervo-kokemuksellani kuitenkin epäilen, että Layla (2011) taitaa olla kirjailijan paras teos. Kurdien elämän kuvaaminen on kiinnostavaa, samoin Liisankadun tapahtumien. Naiset ovat tämän romaanin parasta antia, miehet taas aika kliseisiä. Teemalause Minut kihlattiin kehdossa toistuu usein, ja sitä kieltämättä jää pohtimaan, että mikä onni onkaan, kun on saanut valita kumppaninsa ihan itse, jokaikinen kerta. Kukaan sukulaismies ei ole kertaakaan sanonut järkähtämättömällä äänelle, että muita et katso kuin naapurinpoikaa. Huoh. 

Toisin on Laylalla, kurditytöllä, jonka elämää miehet - ja äitikin, totta kai - sanelevat. Onneton turkkilainen rakennusmies Ibrahim saa tuntea nahoissaan, ettei kurditytön pikkusormeenkaan kosketa ilman suvun miesten lupaa. Toisaalla Suomessa myös Helena tanssii miehen pillin tahtiin, jotta saisi tavata vielä poikaansa. 

Kun Tervo kirjoittaa suomalaisista miehistä, hän on enemmän kiinni aikaisemmassa kielikikkailussaan, naisista hän taas kertoo tuoreesti ja koskettavasti.

"Ibrahim ei tiennyt rupatteluaan sopimattomaksi. 

Ibrahim pulppuili iloa, vaikka hän oli mies. Se hämmensi Laylaa. Hän tunsi Memed-isän, veljensä Nasirin, Ismailin ja Yasharin ja liudan setiä ja serkkuja. He eivät vuodessa nauraneet yhtä paljon kuin Ibrahim tuokiossa."

Laylan ja Helenan tiet kohtaavat, ja sen jälkeen tulee hieman liikaa mutkia matkaan, mutta niin kai elämässä yleensäkin käy.