F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Alkuperäinen tarkoitus oli, että luemme samaan tahtiin Puutarhan ja nurkkien Saaran kanssa F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925) ja olemme ikään kuin dialogissa keskenämme. Huh hah hei! Miten tässä missään dialogissa ollaan, kun meikämimmi luki vaikka kuinka monta kirjaa välissä ja sysi Kultahattua aina vain syvemmälle sängyn alle.

Aivan turhaan. Sehän oli mainio, minkä toki tiesinkin, mutta kun tekee mieli lukea vain nykyproosaa.

Nyt sitten yritän kuumeisesti muistella, mitä viikko sitten ajattelin kirjasta. Puutarhassa ja nurkissa se luettiin luonnollisesti jo elokuun lopussa. Siellä siitä tykättiin - ja myös ihmeteltiin. Samoissa fiiliksissä olen minäkin.

Saara pohti, mikä "Kultsissa" on niin ihmeellistä, ja minä puolestani, miten eri tavalla romaaneja nykyään rakennetaan. Jos nyt heittäytyisi Fitzgeraldiksi ja kirjoittaisi juonellisesti melko yksinkertaisen tarinan ilman sen kummempia kerrontakikkailuja (esim. yksi luku PowerPoint-muodossa) epäilen, etteivät kustantajat kolkuttaisi - saati raapisi - ulko-oveani. Jos ei kirjoittaisi näkökulmaromaania, jossa fragmentaarisesti paljastettaisiin epäkronologisesti harkittuja paloja päähenkilöiden elämästä, niin hiljaista olisi.

Voi pojat.  Kyllä 1920-luvun kirjailijoiden elämä oli helppoa. Keksit vain kaksi kiinnostavaa miestä (toinen öky ja toinen tavallisempi perässähiihtäjä, joka tuo uusia piirteitä nimihenkilöstä esille), yhden kauniin tytön, joka tuijottelee lahden toiselta puolelta ikkunasta sekä tietenkin pahan aviomiehen, niin lähtökohdat klassikon kirjoittamiseen alkavat olla kasassa. Lisäät hämärän menneisyyden, vihreän valon, samppanjaa, jatsia ja juhlia ja muistat sekoittaa hyvin. Rappioelämä ja talouskriisi tekevät romaanille kuin romaanille hyvää.

Vähemmän on enemmän, joten kyllä, olen tyytyväinen, että amerikkalainen klassikko on nyt luettu. Sitä paitsi, pystyin kirjoittamaan Kultahatusta hehkuttamatta The Great Gatsby -elokuvan hienoa puvustusta.