Anja Snellman: Ivana B.

"Hanki itsellesi varjo, shadow, ryömi rupiesi kannen alle, ompele itsellesi kallolippu, lyö kellosi rikki tähän hetkeen, revi naurettava raiderisi, juo käärmeöljysi, oksenna lihallinen installaatiosi. Jos et ymmärrä mitä tarkoitan, voin vai sanoa saman: kaikki mitä olet kirjoittanut minulle on käsittämätöntä, usvaa, saan sinusta kylmiä väreitä, kuin aukaisisin oven ohueen talvi-iltaan, eikä edes kuu näy. Pimeä aine. Kokong."

Ilselässä kirjoitettiin ihan juuri Anja Snellmanin Ivana B:stä, ja kommentoin sitä puolihuolimattomasti Facebookissa, että jätti "jotenkin kylmäksi". (Tämä johtuu siitä, että luulin lukeneeni kirjan jo loppuun, mutta minulla oli kaksi viimeistä lukua lukematta! Kansilipare oli luiskahtanut ja erottanut viimeiset luvut muista sivuista.) Olen selvästi loman tarpeessa höpinöineni - minähän nimittäin ihan kuohahdin! 

Snellmanin uutukaisessa keski-ikäistä kirjailijatarta stalkkaa julkkistyrkky ja wannabe-kirjailija Ivana B., joka pommittaa uhriaan viestein ja blogitekstein sekä antaa sanansäilän sivaltaa kaikissa mahdollisissa haastatteluissa. Päähenkilö, kirjailijatar, purkaa ahdistustaan lyhytterapeutti Parantaisella kirjeillä, joissa tilittää, millainen ihminen Ivana B. on. Päähenkilö on julkaissut kiitellyn esikoisensa jo kolmekymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen teoksia on tullut tasaisesti. Nyt luominen takkuaa, ja se johtuu Ivana B:n häiriköimisestä - nuoren naisen, joka ei vielä edes ole kirjoittanut kirjaansa.

"Heräsin aamulla puhelimen ääneen. Jostain lehdestä soitettiin ja kysyttiin, mitä mieltä olen esikoiskirjailija Ivana B:n heittämästä haasteesta vanhan liiton korkeakulttuurille. Mistä haasteesta, minkä vanhan liiton, mille korkeakulttuurille, minä kysyin toimittajalta jonka nimi oli joku Nippapilvi tai Miruliina."

Snellman kirjoittaa ihanasti, älykkäästi ja pirullisesti, ja minun kai kuuluisi olla päähenkilön puolella, mutta en voi mitään sille, että ymmärrän Ivana B:täkin, tavallaan. Koska: On oltava monenlaisia ja monentasoisia kirjailijoita. Jos ei ole aloittelijoita ja viihdekirjailijoita, miten ikinä voi oppia arvostamaan hyvää kirjallisuutta? Eikö lukeminen ole sitä, että harhailee teosten seassa, lukee sieltä täältä, ja sitten yhtäkkiä löytää. Tajuaa, että nyt lukee jotakin suurta, sellaista, joka on ansioitunut jollakin universaalilla tavalla ja joku toinen lukija on hoksannut kirjasta samansuuntaisia asioita kuin itse. Viihdekirjallisuutta tarvitaan, joten antaa Ivana B:n vain pitää blogiaan ja mellastaa. Chick litin ja juhavuoristen avulla moni oppii lukemaan, mutta siihen voi olla vielä pitkä matka, että uskaltaa tai haluaa tarttua korkeakulttuuriin.  


Hyvän kirjan merkki on se, että lukijalla herää tunteita, eikös vain? Ivana B:n toisen luvun alussa on muuten Lykke Lin Sadness is a blessing -biisin kertosäe.