Jos joskus kirjoitetaan kirja, jossa saa parjata jotakuta kirjallisuuden henkilöä sydämensä pohjasta, minä ilmoittaudun mukaan etulinjassa. Sättisin ilomielin ja sanoja säästelemättä Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkareiden Thomasia. Olkoonkin vaikka kuinka päähenkilön aviomies, hän on siitä huolimatta kaamea tyyppi. Suorastaan säälin Annikaa, joka on kimpassa - ainakin aika monessa sarjan dekkarissa - hänen kanssaan. Thomas on tietenkin lasten Ellenin ja Kallen isä, mutta ei se tee hänestä yhtään parempaa miestä.
Mikä Thomasissa sitten häiritsee? Ainainen naisten jahtaaminen, Annikan vähätteleminen, omituinen luottamus siihen, että Annika antaa kaikki toilailut anteeksi, ilkeys, luokkatietoisuus. Pitääkö listaa vielä jatkaa?
Panttivanki-dekkaria lukiessani melkein ilakoin, kuin Thomas on se, joka kirjassa joutuu panttivangiksi. Myönnetään: ehkä tämä kertoo enemmän minusta kuin Afrikan turvattomasta tilanteesta.