Laura Paloheimo: Mama Mojo

Laura Paloheimo on minulle uusi tuttavuus, vaikkakin takaraivossa jyskyttää, että Facebookissa on tullut joskus vastaan kuvia hänen kirjajulkkareistaan. Olisiko kyseessä ollut OMG-romaani? Kuten romaanien nimistä Mama Mojo ja OMG voi arvata, kyseessä on chick lit -kirjallisuus. Eikä siinä mitään, joskus on mukavaa tarttua kirjaan ja ahmia se kertaistumalla (kertamakuullla minun kohdallani). 

Nyt kuitenkin jokin tihkaisi. Ehkä en enää kuulu kohderyhmään. Mama Mojossa nimittäin päähenkilö Julia on saanut lapsen, ja omasta lapsen saamisestani on jo 11 vuotta. Arki on tietenkin kaoottista - siis romaanin Julian, ei minun - eikä sitä helpota, että elämänkumppani Timppa on tiiviisti kiinni rallitouhuissa Arabiemiraatteja myöten. Julia ajautuu myös takaisin työelämään, vaikka piltillä ei ole vielä nimeäkään. Tässä on tietenkin ainekset hauskaan chick litiin, mutta tarina ei kuitenkaan oikein lähde lentoon.

Muistoja herää kyllä paljon: Millaista oli olla pienen palleron äiti, laittaa vauva vaunuihin ja hypätä junaan ja mennä vaunukahvilaan istumaan, millaista oli katsoa nukkuvaa lasta silmänympärykset mustina eikä tajuta mennä itse nukkumaan. Millaista oli lauleskella itkevällä piltille Pauli Hanhiniemen Perunateatterin Ullakolla-biisiä. Millaista oli matkustaa Pohjanmaalle junassa ja pakahtua ylpeydestä, kuinka seesteinen oma vauva oli. Ihan kuin hän olisi matkustanut koko pienen ikänsä. Se oli ihanaa ja ainutkertaista, ei lainkaan vaikeaa ja rasittavaa. Nautin joka hetkestä ja nautin tietenkin edelleenkin. 

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen on sitten ärsyttävä. Paitsi että hän on kaunis kuin roomalainen jumalatar, hän osaa kirjoittaa vakavasti - ja nyt myös chick litiä! Olisin halunnut itse kirjoittaa Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen. Niin ettäs tiedätte. 

Helen Fielding: Mad About the Boy

Kolmas Bridget Jones -romaani on nyt luettu, tai oikeastaan ahmaistu. Mad About the Boy kertoo 51-vuotiaasta Bridgetistä, mutta tällä kertaa ilman Mark Darcya. Olen kulkenut koko syksyn ravurin silmälaput silmillä, koska olen jotenkin onnistunut sivuuttamaan sellaisen faktan, että herra Darcya ei enää ole. Oletan nyt, että kukaan muu kuin minä ei siis voinut järkyttyä Nyt-liitteen kolumnista, jossa asia paljastettiin.

Helen Fieldingin Bridget on leskiäitinäkin hauska, ja paikoitellen hihitän ääneen, kun luen hänen ja 22 vuotta nuoremman toyboyn Twitter-viestien vaihtoa. Lievästi puuduttavaa on taas lukea Bridgetin päiväkirjamerkintöjä Twitter-tilin tarkistuksesta. Ne ovat koko ajan niin samanlaisia! Bridgetin suhde nuoreen mieheen saa ajattelemaan vanhenemista, jolle en ole vielä tähän mennessä juurikaan uhrannut mietteitä. Ehkä pitäisi. Hei, ei kai chick litin näin pitäisi toimia - minähän pysyn ikuisesti nuorena!

Hupaisaa on lukea myös Bridgetin työkuvioista. Hän nimittäin modernisoi Anton Tšehovin Hedda Gabbleria autuaan tietämättömänä, että kyseessä on Ibsenin teos. Samalla kun hän istuu toimituspalavereissa, hän twiittaa villisti toyboylleen. Ilmassa on sähköä.

Vaikka Mad About the Boy polkee välillä paikoillaan, nyky- chick lit on Helen Fieldingille ja Bridget  Jonesille paljon velkaa: vähintäänkin hulvattoman naispäähenkilön, joka pystyy puhumaan pieruista varsin katu-uskottavasti.