Milja Kaunisto: Synnintekijä

Kun on viikko lomaa keskellä raskainta talvea, käteen tarttuu mieluummin kevyttä kuin painavaa luettavaa. Milja Kauniston Synnintekijä (2013) sopii siihen tarkoitukseen mainiosti. Kirja auki ja samalla katoaa kaikki ympäriltä, on se sitten hulina kotona tai lasten kitinä lentokoneessa.

Synnintekijässä eletään 1400-luvun Pariisissa, jossa suomalainen Olavi Maununpoika opiskelee papiksi. Ystäväkseen hän saa ihmeellisen Miracle de Servièresin, jonka kanssa säädyllinen pappiselämä uhkaa lipsua raiteiltaan. Olavi, tai Ranskassa Olaus, kamppailee nuorenmiehen heräävän seksuaalisuutensa kanssa välillä varsin hupaisastikin, mutta mitäs minä poikain elämästä tiedän!

Synnintekijä on sellainen romaani, joka saa minut ajattelemaan kirjailijuutta: Milja Kaunisto asuu Etelä-Ranskassa keskiaikaisessa kylässä. Oi. Hän on muusikko ja sanoittaja. Oi. Villiyrtit kasvavat hänen pihallaan. Oih! Kansilievetekstin mukaan hän kuuntelee henkien kuiskintaa. Oi. 

Jos ei näistä aineksista synny kirjaa, niin mistä sitten? 

J. K. Rowling: Paikka vapaana

J. K. Rowlingin ensimmäisestä aikuisten kirjasta on kirjoitettu aika paljon. Paikka vapaana (The Casual Vacancy 2012, suom. 2012) on ihan mielenkiintoinen brittiläisen pikkukaupungin kuvaus, mutta en ole ihan varma, olisinko lukenut romaania, jos Harry Potteria ei olisi olemassa. Näin pitkälle velhopojan karisma näköjään riittää.

Mistä sitten pidin Paikka vapaana -kirjassa? Miljööstä ja juonesta. Kun pidetty vasemmistolainen paikallisvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee, alkaa julmettu kisa hänen valtuustopaikastaan. Likaisia keinoja ei todellakaan kaihdeta. J. K. Rowling esittelee kirjavan sakin pagfordilaisia, joita yhdistää edesmennyt valtuutettu. 

Sitten on kuitenkin paljon sellaista, mistä en pidä. Ensinnäkin suomennos voisi olla parempi. Mukana on paljon tyylillisiä kömpelyyksiä niin lauserakenteissa kuin sananvalinnoissakin, mikä ei ole lainkaan ihme, kun ottaa huomioon, että suomennos on tehty käsittääkseni parissa kuukaudessa. Siksi suosittelenkin lukemaan Paikka vapaana -romaanin alkuperäiskielellä. Toiseksi kaikkitietävän kertojan käyttö ihmetyttää. Pidän usean kertojanäkökulman käytöstä, mutta miksi ihmeessä näkökulma vaihtuu monesti saman luvun sisällä? Kolmanneksi olisin kaivannut romaaniin edes yhden henkilön, josta voisin pitää. Nyt siinä ei ole ainuttakaan. Teinit ovat aika ärsyttäviä (mutta henkilöistä mielenkiintoisimpia) ja heidän vanhempansa puolestaan sietämättömiä. Hei mutta hetkinen - onhan Rowlingilla yksi rakastettava henkilö: Barry Fairbrother, mutta hän heittää henkensä toisella sivulla!

Jari Tervo: Layla

Tunnustus: En ole koskaan kuulunut Jari Tervon ihailijoihin. En Uutisvuodossa enkä päätyössäkään. Syy tähän on liian näppärät virkkeet. Jokaiseen ison kirjaimen ja pisteen väliseen tilaan on ahdettu aivan liikaa informaatiota ja jänskää kikkailua. Hei, vähempikin riittää! Aiheistakaan en ole jaksanut oikein kiinnostua.

Vähäisellä Tervo-kokemuksellani kuitenkin epäilen, että Layla (2011) taitaa olla kirjailijan paras teos. Kurdien elämän kuvaaminen on kiinnostavaa, samoin Liisankadun tapahtumien. Naiset ovat tämän romaanin parasta antia, miehet taas aika kliseisiä. Teemalause Minut kihlattiin kehdossa toistuu usein, ja sitä kieltämättä jää pohtimaan, että mikä onni onkaan, kun on saanut valita kumppaninsa ihan itse, jokaikinen kerta. Kukaan sukulaismies ei ole kertaakaan sanonut järkähtämättömällä äänelle, että muita et katso kuin naapurinpoikaa. Huoh. 

Toisin on Laylalla, kurditytöllä, jonka elämää miehet - ja äitikin, totta kai - sanelevat. Onneton turkkilainen rakennusmies Ibrahim saa tuntea nahoissaan, ettei kurditytön pikkusormeenkaan kosketa ilman suvun miesten lupaa. Toisaalla Suomessa myös Helena tanssii miehen pillin tahtiin, jotta saisi tavata vielä poikaansa. 

Kun Tervo kirjoittaa suomalaisista miehistä, hän on enemmän kiinni aikaisemmassa kielikikkailussaan, naisista hän taas kertoo tuoreesti ja koskettavasti.

"Ibrahim ei tiennyt rupatteluaan sopimattomaksi. 

Ibrahim pulppuili iloa, vaikka hän oli mies. Se hämmensi Laylaa. Hän tunsi Memed-isän, veljensä Nasirin, Ismailin ja Yasharin ja liudan setiä ja serkkuja. He eivät vuodessa nauraneet yhtä paljon kuin Ibrahim tuokiossa."

Laylan ja Helenan tiet kohtaavat, ja sen jälkeen tulee hieman liikaa mutkia matkaan, mutta niin kai elämässä yleensäkin käy.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Laiska bloggari bloggaa siten, että lainaa lukemansa romaanin seuraavalle ja sitten vain muistelee, millaisen kirjan lukikaan. Lukemisestakin on pian pari viikkoa, mutta mitäpä tässä selittelemään. 

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti kertoo uusioperheestä, josta tulee Vennin ja Luken sijaisperhe. Tuula, päähenkilö, ei voi saada enää lapsia. Menneisyydessä kummittelee huono äitisuhde, mutta hän on työstänyt asiaa. Kymmenvuotias Roope hyväksyy ajatuksen sijaislapsista yllättävän helposti, eikä tatuoija-Harrikaan ole alun kangerrusta enempää vastaan.

Lukiessani Onnen tunnin alkua huikkasin ihan ääneen, että mekin voisimme ruveta sijaisperheeksi. Kun lukeminen eteni, olin vain hiljaa. Ei meistä - minusta ainakaan - sellaiseen olisi. Olisi hirvittävän rankkaa käydä tarvittavat koulutukset, läpäistä seula, että ylipäänsä kelpaa sijaisperheeksi, opetella tuntemaan lapsi, jolla voi olla elettynä jo vaikka minkälaista elämää ja toimia mallikkaasti lapsen omien vanhempien kanssa. Sitten vielä rakastaisi lasta, ja joutuisi ehkä lopulta luopumaan hänestä. Ja miten oman perheen ryhmädynamiikka muuttuisikaan! 

Anna-Leena Härkönen on parhaimmillaan dialogin kirjoittajana. Onnen tunti on nopeaa luettavaa tärkeästä aiheesta, mutta ei tämä mikään Häräntappoase ole. 

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

"Sinä vuonna joulun tienoilla päivä toisensa jälkeen päätti sarastaa lyijyisenä ja kuuraisena. Sinertävä hämärä värjäsi kaupungin, ja ihmiset kiiruhtivat korviin asti topattuina piirtäen hengityksellään höyryvanoja pakkaseen. Noihin aikoihin harva pysähtyi tarkastelemaan Semperen ja poikien näyteikkunaa ja vielä harvempi uskaltautui kysymään jotakin kauan kadotettua kirjaa, jota oli hakenut koko elämänsä ja jonka myyminen runouden lomassa olisi auttanut paikkaamaan kirjakaupan viheliäistä taloutta."

Hassu juttu, että en tiedä, kuuluuko nimi 'Ruiz' etunimeen vai sukunimeen. Leikitään nyt, että etunimeen. Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki jatkaa Tuulen varjon ja Enkelipelin aloittamaa tarinaa ja vie lukijan 50-luvun Barcelonaan. Ja mikäs siinä! Mieluusti minä sinne matkaan, vaikka ihan nykyaikanakin.

Semperen ja pojan kirjakauppa saa kummallisen asiakkaan, joka ostaa puodin arvokkaimman teoksen ja signeeraa sen kummallisesti. Alkaa värikäs tarina rakkaudesta ja kostonhimosta. Hämyiset Barcelonan kujat ovat roomaanin parasta antia, ja mysteerien ystäville Zafónin Taivasten vanki on viihdyttävä lukunautinto.