Ääriolosuhteet

Tunnustetaan nyt ihan suoraan, että minulla on harvoin luova olo - mutta tänään sellainen tila sattui kohdalleni. Minulla on tästä ihan teoriakin, ja sen nimi on Ääriolosuhteet. Tarvitsen ääriolosuhteita, jotta pystyn olemaan luova. Tänään kaikki oli kohdallaan. Näin se meni:

Heräsin kuudelta migreenin, otin lääkkeen ja yritin jatkaa unia. Turhaan. Vapisevana ja hieman hauraana hain postin, söin epäterveellisen aamupalan ja aloin töihin. Nyt on taas se aika vuodesta, että saan arvioida asiakkaita oikein kunnolla. Pöydällä oli kymmensenttinen pino konseptipapereita. Luin kolmisenkymmentä vastausta äärettömän keskittyneesti. Välillä käväisin pikatreffeillä perheeni kanssa kaupungilla, mutta ne menivät niin kuin pikatreffit usein: huonosti, arkisesti. Lähdin lenkille puoli kuudelta, 11 ja puoli tuntia heräämisen jälkeen. Oli hämärää ja sateista. Korvanapeissa soi Scandinavian Music Group, Foo Fighters, Bo Kaspers Orkester ja mitä näitä nyt on. 

Ja silloin olin yhtäkkiä luova. Äärimmäisen väsyneenä ja nälkäisenä. Keksin työpaikan vanhimmille asiakkaille jäähyväislaulun, jota ei koskaan esitetä, uusia juonenkäänteitä kirjaan, tulevan tukkamallini, kevätjuhlan asun, uuden kirjoitusidean. Näppäilin osan keksinnöistäni puhelimen muistikirjaan vesisateessa ja jatkoin tyytyväisenä kotiin. 

Luovuusvaelluksellani mietin myös Aki Ollikaisen Nälkävuoden (2012) ääriolosuhteita. Siinä eletään 1867-1869 nälkävuosia, joita tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Helsinkiläiset Renqvistin veljekset katsovat maailmaa parempiosaisten parista, torpparipariskunta Juhani ja Marja äärimmäisen nälän ja sairauden keskeltä ja senaattori parannusyritystensä valossa. Koskettavin on tietenkin Juhanin ja Marjan  ja heidän lastensa kohtalo. Jos olisin historian opettaja, saattaisi olla, että opiskelijani lukisivat tämän Ollikaisen romaanin jollakin kurssilla. Fiktio nimittäin auttaa muistamaan historian, vaikka sen sisältö koskisikin. 

Satumaa?

Töissä muutamana päivänä olemme analysoineet (aika pintapuolisesti tosin) asiakkaiden kanssa Satumaata, ja joka kerralla on pitänyt ajatella kesää, hiekkarantaa ja suklaata, jotta ei purskahtaisi itkuun. 

Etkot ja bileet

Jos joku olisi sanonut minulle kymmenen vuotta sitten, että etkot tarkoittavat sitä, että ennen bileitä lukee Henrik Ibsenin Villisorsa-näytelmän (1884), olisin nauranut katketakseni. Vähänpä minä tiesin. Joulukuisena lauantai-iltana ei ollut lainkaan omituista lukea viime hetkeen saakka Ibseniä, sitten tököttää ripsaria ja kaahata kohti Rytmikorjaamoa kuuntelemaan bändiä.

Bilepaikalle tein havainnon: Vaikka voisi kuvitella, että Ibsenissä ja Pauli Hanhiniemessä ei ole mitään samaa, kumpikin taitaa kuitenkin kysyä, kestääkö tavallinen tallaaja totuutta itsestään. (No okei, tein tämän havainnon vasta sunnuntaina, kun järkkäilin työlaukkuani.) Lauantai-ilta oli siis kaikin puolin hyvä ja kaunis.  

Fanitkin tykkäsivät - ja mikä parasta, menivät grillin kautta kotiin. 

Anja Snellman: Ivana B.

"Hanki itsellesi varjo, shadow, ryömi rupiesi kannen alle, ompele itsellesi kallolippu, lyö kellosi rikki tähän hetkeen, revi naurettava raiderisi, juo käärmeöljysi, oksenna lihallinen installaatiosi. Jos et ymmärrä mitä tarkoitan, voin vai sanoa saman: kaikki mitä olet kirjoittanut minulle on käsittämätöntä, usvaa, saan sinusta kylmiä väreitä, kuin aukaisisin oven ohueen talvi-iltaan, eikä edes kuu näy. Pimeä aine. Kokong."

Ilselässä kirjoitettiin ihan juuri Anja Snellmanin Ivana B:stä, ja kommentoin sitä puolihuolimattomasti Facebookissa, että jätti "jotenkin kylmäksi". (Tämä johtuu siitä, että luulin lukeneeni kirjan jo loppuun, mutta minulla oli kaksi viimeistä lukua lukematta! Kansilipare oli luiskahtanut ja erottanut viimeiset luvut muista sivuista.) Olen selvästi loman tarpeessa höpinöineni - minähän nimittäin ihan kuohahdin! 

Snellmanin uutukaisessa keski-ikäistä kirjailijatarta stalkkaa julkkistyrkky ja wannabe-kirjailija Ivana B., joka pommittaa uhriaan viestein ja blogitekstein sekä antaa sanansäilän sivaltaa kaikissa mahdollisissa haastatteluissa. Päähenkilö, kirjailijatar, purkaa ahdistustaan lyhytterapeutti Parantaisella kirjeillä, joissa tilittää, millainen ihminen Ivana B. on. Päähenkilö on julkaissut kiitellyn esikoisensa jo kolmekymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen teoksia on tullut tasaisesti. Nyt luominen takkuaa, ja se johtuu Ivana B:n häiriköimisestä - nuoren naisen, joka ei vielä edes ole kirjoittanut kirjaansa.

"Heräsin aamulla puhelimen ääneen. Jostain lehdestä soitettiin ja kysyttiin, mitä mieltä olen esikoiskirjailija Ivana B:n heittämästä haasteesta vanhan liiton korkeakulttuurille. Mistä haasteesta, minkä vanhan liiton, mille korkeakulttuurille, minä kysyin toimittajalta jonka nimi oli joku Nippapilvi tai Miruliina."

Snellman kirjoittaa ihanasti, älykkäästi ja pirullisesti, ja minun kai kuuluisi olla päähenkilön puolella, mutta en voi mitään sille, että ymmärrän Ivana B:täkin, tavallaan. Koska: On oltava monenlaisia ja monentasoisia kirjailijoita. Jos ei ole aloittelijoita ja viihdekirjailijoita, miten ikinä voi oppia arvostamaan hyvää kirjallisuutta? Eikö lukeminen ole sitä, että harhailee teosten seassa, lukee sieltä täältä, ja sitten yhtäkkiä löytää. Tajuaa, että nyt lukee jotakin suurta, sellaista, joka on ansioitunut jollakin universaalilla tavalla ja joku toinen lukija on hoksannut kirjasta samansuuntaisia asioita kuin itse. Viihdekirjallisuutta tarvitaan, joten antaa Ivana B:n vain pitää blogiaan ja mellastaa. Chick litin ja juhavuoristen avulla moni oppii lukemaan, mutta siihen voi olla vielä pitkä matka, että uskaltaa tai haluaa tarttua korkeakulttuuriin.  


Hyvän kirjan merkki on se, että lukijalla herää tunteita, eikös vain? Ivana B:n toisen luvun alussa on muuten Lykke Lin Sadness is a blessing -biisin kertosäe.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakamin Norwegian Wood -romaanista on oltu aika liekeissä monissa blogeissa. Siksipä odotukseni olivat korkeat, kun vihdoin sain kirjastoautosta napattua teoksen mukaani. Tässä kohdassa on hyvä muistaa, että minä olen todennäköisesti myös se maailmankaikkeuden ainoa lukija, jolla on jäänyt samaisen Murakamin Kafka rannalla -romaani kesken. En pysty vieläkään selittämään, mitä tapahtui.

Norwegian Wood on ehdottomasti hyvä kirja, mutta ja se kannattaa lukea. Kyseessä on rakkaustarina, jonka päähenkilö on parikymppinen opiskelijanuorukainen Toru Watanabe, jonka ensirakkaus on traagisesti hänen parhaan ystävänsä tyttöystävä. Naokun hän muistaa aina Beatlesin  musiikista, etenkin Norwegian Woodista. Koska rakkaus ei kai koskaan ole ollut pelkästään helppoa, Toru yrittää välillä suhdetta aistillisen ja itsevarman Midorin kanssa - monimutkaista ja kipeää, koska mielessä on vain Naoku!

Kuulostaa tarinalta, joka on tapahtunut melkein jokaiselle, kun on joskus kauan sitten opiskellut jotakin ja on yrittänyt samalla opetella aikuiseksi ja miettinyt sitä, miten pitää olla, jotta tulisi omaksi itsekseen, minuksi. Torun tarina on vain paljon syvempi ja raskaampi, kuin meidän, joista ei kirjoiteta kirjoja.

Meillä on liikaa kaikkee

Jostain syystä Jenni Vartiainen on vainonnut minua kaksi päivää. Kiva. 

 

Michael Cunningham: Tunnit

Kun istuu omalla parvekkeella ja kädessä on Michael Cunninghamin Tunnit, ei voi muuta kuin toivoa, että kirja ei koskaan loppuisi. Ja se loppuu, aivan liian pian, ei reilu 200 sivua voi kestää ikuisuutta. Jostain kaukaa kuuluu tuulen mukana Provinssin äänet: Scandinavian Music Group on lavalla ja hurmaa yleisönsä, niin kuin Tunnit hurmaa minut.

Tunnit kertoo komesta naisesta, vuoden 1923 Virginia Woolfista, vuoden 1949 Laura Brownista ja nykyajan Clarissasta. Kaikkia yhdistää Woolfin teos Mrs. Dalloway. Cunninghamin paras romaani on täynnä isoja asioita: romaanin kirjoittamista, ystävyyttä, kuoleman kaipuuta ja pelkoakin, sairautta, oman minän löytämistä, näkymistä ihmisjoukossa, juhlan järjestämistä, pakoa johonkin ja sitten myös paluuta jostakin. Tunnit on romaani siitä, kuinka kirja voi muuttaa elämää, tavalla tai toisella.

Richie tietää. Hän tietää varmasti. Pikkupoika on selvillä siitä että Laura on ollut luvattomilla teillä, hän on selvillä siitä että Laura valehtelee. Hän tarkkaa Lauraa hellittämättä, viettää melkein jokaisen valvetuntinsa Lauran kanssa. Hän on nähnyt Lauran ja Kittyn. Hän on katsellut kun Laura on tehnyt toisen kakun ja haudannut ensimmäisen muiden jätteiden alle roskaämpäriin. Hän on täysin omistautunut havainnoimaan ja tulkitsemaan Lauraa, sillä ilman Lauraa maailmaa ei ole olemassa. 

 

 

Mitä sä luulit?

Olavi ja Anna ovat ihania.