Luettu isoja ja painavia

Muutama kuukausi sitten sain luettua Ulla-Lena Lundbergin Jään ja ajattelin ilahtuneena, että mikäs tässä, lukaisenpa uusimmankin Finlandia-voittajan heti perään. 'Lukaista' on täysin väärä verbi kuvaamaan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -teoksen (2013) läpikäymistä. Lukemiseni jumitti, jumitti ja jumitti. Minulla ei ole enää tässä vaiheessa tarkkaa tietoa, kuinka paksusta kirjasta oli kyse, mutta pitkältä se tuntui. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani on kyllä hieno, ja pidin kovasti Alja-tyttären elämän kuvaamisesta. Äiti Maria Tsvetajeva sen sijaan jäi etäämmälle, enkä oikein päässyt sisälle romaanin lyyrisiin kohtiin. Nyt vain pohdin, kuinka aloittelijatason lukija olenkaan, koska en vaikuttunut venäläisestä runoilijasta ja hänen tyttärestään kertovasta romaanista. Pitäisi ehkä yrittää uudelleen.

Toinen tiiliskivi, jonka lopetin vasta eilen, on Pekka Hiltusen kolmas romaani Iso (2013). Päähenkilö Anni Kantto on 37-vuotias nainen, joka on fiksu, lihava ja terve. Kaikkea näitä kolmea hän on huomattavan paljon, ei siis vain hieman. Koska pidin Hiltusen edellisistä romaaneista, minulla oli toiveikkaita odotuksia Isosta. Vasta runsaan puolenvälin eli siis 250 sivun jälkeen tuntui, että romaanihan on mainio! Annista on vaikea olla pitämättä, jos jaksaa taistella alun kanssa ja tutustua naiseen. 

Hesarissa aprikoitiin viikko sitten, onko lukeva sivistyneistö vähenemässä Suomesta. En tiedä, kuinka monen lukijan aika riittää siihen, että kirjat ovat massiivisia ja vasta muutaman sadan sivun lukemisen jälkeen saa "palkinnon" lukemisesta. Saksassakin ehkä eräs von Goethe taisi aikoinaan tuumata: "Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyesti, kirjoitan siis pitkästi." Pitäisikö tämä ottaa ohjenuoraksi? 

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Pekka Hiltusen uudessa Sysipimeä-trillerissä seurataan saman lontoolaisporukan taistelua pahaa vastaan kuin Vilpittömästi sinun -esikoisdekkarissakin. Lia, suomalainen graafikko, jatkaa ystävystymistään Studio-porukan kanssa, johon kuuluvat Mari, niin ikään suomalainen rikoksia torjuvan organisaation johtaja, sekä Paddy, Rico, Berg ja Maggie. Kun yksi heistä joutuu psykopaattisen sarjamurhaajan kynsiin, Studion on pakko puuttua asiaan toden teolla. Lontoota nimittäin riivaa Queenin edesmennyttä Freddie Mercurya fanittava sarjamurhaaja, joka tuntuu nappaavan uhrinsa homoklubeilta.

Hiltusen trilleri on vaivatonta ja kiinnostavaakin luettavaa, koska jotenkin rikostarina on uskottavampi, kun sen sijoittaa ulkomaille eikä esimerkiksi Espooseen tai Seinäjoelle. Ulkomaille sijoitetussa dekkarissa voi lyödä kunnolla yli, ei tarvitse pitäytyä "tavallisissa aidontuntuisissa rikoksissa". Huh, aika kamalaa, että lukijana odotan saavani heittäytyä mitä julmimman henkirikoksen pariin, mitkään tavismurhat eivät riitä.

Kolmannessa dekkarissaan Pekka Hiltunen osaa jo varmasti välttää toimittajamaisen luennoimistyylin, jota hän Sysipimeässä viljelee aina kun haluaa kertoa esim. jostakin yhteiskunnallisesta ongelmasta. Juoni ja henkilöhahmot ovat kuitenkin sen verran vetäviä, että "tietopaketit" antaa anteeksi vielä toisessa romaanissa.

Aion siis ahmia jatkossakin Hiltusen dekkareita!