Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja (avaruustähtitieteen professori - onko muunlaistakin tähtitiedettä kuin avaruus? - ja tieteen popularisoija) on kirjoittanut mielenkiintoisen ja viihdyttävän selviytymispaketin siitä, mitä jokaisen tulisi tietää maailmasta. Teoksen nimi on tietenkin Kaiken käsikirja (2013).

Myönnettäköön, että ilman Kaiken käsikirjaa en tietäisi suhteellisuusteoriasta oikeastaan yhtään mitään enkä kyllä kvanttifysiikastakaan. Valtaoja avaa aiheet hauskasti ja selkeästi. "Yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa", kirjoittaja kehottaakin. Hyvä ohje - koko elämälle ylipäänsä.

Mutta kirjoittaa Valtaoja muustakin kuin fysiikasta. Hän siteeraa kaunokirjailijoita, matkustaa Euroopassa ja istuu välillä tuopilla kollegan kanssa ja saa keskusteluista mietittävää. Humanistin mielestä tämä on käsikirjan parasta antia.

Matkalla ja Matkalla

Jo monta viikkoa sitten kävin katsomassa Walter Sallersin ohjaaman Matkalla-elokuvan ja rakastin sitä ensi minuutista saakka. Suureksi osaksi likaisen tuulilasin läpi nähty Amerikka, aloittelevan kirjailijan Sal Paradisen ja tyhjäntoimittaja Dean Moriartyn ystävyys sekä nuortenmiesten (ja miksei naistenkin) itsensä etsintä oli huimaa, räväkkää ja koskettavaa. Tärkeintä ei ole määränpää vaan matkalla oleminen, uudet kokemukset ja elämännälkä. Sal seuraa sivusta ja merkitsee muistiin, Dean hyppää sängystä toiseen ja hurmaa kaikki vastaan tulevat. 

Lempikohtaukseni elokuvassa on uudenvuodenbileet, joissa esitetään niin huima tanssi, että itsekin toivoisi edes notkuvansa jossain boolimaljan liepeillä katsomassa karkelointia. Ihana huomio on sekin, että Kristen "Twilight" Stewart osaa näytellä!

Kun elokuva on katsottu, luetaan kirja, tai ainakin yritetään. (Yleensä kyllä teen nämä toisessa järjestyksessä.) Ensimmäinen ote Jack Keroaucin Matkalla-romaaniin kuitenkin lipsui. Ostin nimittäin pokkarin, jonka kannessa on kuva elokuvasta ja merkintä "alkuperäisversio". Se taas tarkoitti sitä, että kirjaa ei ole jaoteltu lukuihin tai edes kappaleisiin. Lisäksi fontti oli aika pientä. Kesken jäi - ja vain kosmeettisista syistä. Sitten kaivoin työpaikalta esiin Tammen kustantaman Matkalla-opuksen, joka on jaoteltu lukuihin ja kappaleisiin ja repliikitkin ovat omilla riveillään. Jo alkoi lukeminen sujua, mutta - ihmeellistä sanoa - elokuva oli silti koskettavampi ja paremmin rytmitetty. 

"Auringon sukulainen lännestä, Dean. Vaikka tätini varoitti minua lähtemästä Deanin mukaan, koska joutuisin hankaluuksiin, silti kuulin uuden kutsuvan äänen ja näin uuden horisontin ja siihen uskoi, sillä olin nuori; ja jotkin pienet vaikeudet tai jopa sekin että Dean kenties hylkäisi minut, kuten hän sitten myöhemmin tekikin, jättäisi minut yksin ja nälkäisenä ja sairaana kadulle - mitä se haittasi? Olin nuori kirjailija ja halusin lähteä."

Jari Tervo: Layla

Tunnustus: En ole koskaan kuulunut Jari Tervon ihailijoihin. En Uutisvuodossa enkä päätyössäkään. Syy tähän on liian näppärät virkkeet. Jokaiseen ison kirjaimen ja pisteen väliseen tilaan on ahdettu aivan liikaa informaatiota ja jänskää kikkailua. Hei, vähempikin riittää! Aiheistakaan en ole jaksanut oikein kiinnostua.

Vähäisellä Tervo-kokemuksellani kuitenkin epäilen, että Layla (2011) taitaa olla kirjailijan paras teos. Kurdien elämän kuvaaminen on kiinnostavaa, samoin Liisankadun tapahtumien. Naiset ovat tämän romaanin parasta antia, miehet taas aika kliseisiä. Teemalause Minut kihlattiin kehdossa toistuu usein, ja sitä kieltämättä jää pohtimaan, että mikä onni onkaan, kun on saanut valita kumppaninsa ihan itse, jokaikinen kerta. Kukaan sukulaismies ei ole kertaakaan sanonut järkähtämättömällä äänelle, että muita et katso kuin naapurinpoikaa. Huoh. 

Toisin on Laylalla, kurditytöllä, jonka elämää miehet - ja äitikin, totta kai - sanelevat. Onneton turkkilainen rakennusmies Ibrahim saa tuntea nahoissaan, ettei kurditytön pikkusormeenkaan kosketa ilman suvun miesten lupaa. Toisaalla Suomessa myös Helena tanssii miehen pillin tahtiin, jotta saisi tavata vielä poikaansa. 

Kun Tervo kirjoittaa suomalaisista miehistä, hän on enemmän kiinni aikaisemmassa kielikikkailussaan, naisista hän taas kertoo tuoreesti ja koskettavasti.

"Ibrahim ei tiennyt rupatteluaan sopimattomaksi. 

Ibrahim pulppuili iloa, vaikka hän oli mies. Se hämmensi Laylaa. Hän tunsi Memed-isän, veljensä Nasirin, Ismailin ja Yasharin ja liudan setiä ja serkkuja. He eivät vuodessa nauraneet yhtä paljon kuin Ibrahim tuokiossa."

Laylan ja Helenan tiet kohtaavat, ja sen jälkeen tulee hieman liikaa mutkia matkaan, mutta niin kai elämässä yleensäkin käy.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Laiska bloggari bloggaa siten, että lainaa lukemansa romaanin seuraavalle ja sitten vain muistelee, millaisen kirjan lukikaan. Lukemisestakin on pian pari viikkoa, mutta mitäpä tässä selittelemään. 

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti kertoo uusioperheestä, josta tulee Vennin ja Luken sijaisperhe. Tuula, päähenkilö, ei voi saada enää lapsia. Menneisyydessä kummittelee huono äitisuhde, mutta hän on työstänyt asiaa. Kymmenvuotias Roope hyväksyy ajatuksen sijaislapsista yllättävän helposti, eikä tatuoija-Harrikaan ole alun kangerrusta enempää vastaan.

Lukiessani Onnen tunnin alkua huikkasin ihan ääneen, että mekin voisimme ruveta sijaisperheeksi. Kun lukeminen eteni, olin vain hiljaa. Ei meistä - minusta ainakaan - sellaiseen olisi. Olisi hirvittävän rankkaa käydä tarvittavat koulutukset, läpäistä seula, että ylipäänsä kelpaa sijaisperheeksi, opetella tuntemaan lapsi, jolla voi olla elettynä jo vaikka minkälaista elämää ja toimia mallikkaasti lapsen omien vanhempien kanssa. Sitten vielä rakastaisi lasta, ja joutuisi ehkä lopulta luopumaan hänestä. Ja miten oman perheen ryhmädynamiikka muuttuisikaan! 

Anna-Leena Härkönen on parhaimmillaan dialogin kirjoittajana. Onnen tunti on nopeaa luettavaa tärkeästä aiheesta, mutta ei tämä mikään Häräntappoase ole. 

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinoksen (vai -kinosin?) Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani on jotenkin niin ranskalainen kuin vain voi olla. Se on kepeähkö, chic ja hupsu. Kirja kertoo Nathaliesta, joka jää yllättäen yksin, mutta onneksi toimistoromantiikkaa on ilmassa. Juoni ei tämän kummoisempi ole, mutta romaani on silti ihastuttava. Parasta siinä ovat ehdottomasti varsinaisten lukujen välissä olevat lyhyet "tietoiskut", jotka liittyvät jotenkin kirjan henkilöihin. Esimerkkinä toimikoon luku 47:

 "ERÄÄN PUOLALAISEN FILOSOFIN AJATUS

On mahtavia ihmisiä

joita tapaamme väärällä hetkellä.

Ja on ihmisiä jotka ovat mahtavia,

koska tapaamme heidät oikealla hetkellä."

Yhtään ei ihmetytä, että romaanista on tehty tänä vuonna julkaistu elokuvakin!

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Pienenä katselin kesät pitkät John Waynen ja Clint Eastwoodin tähdittämiä lännenelokuvia. Siksipä siirtyminen länkkärikirjallisuuteen kävi aika vaivattomasti. Patrick deWitten Sistersin veljekset (2011, suom. 2012) on nimittäin mainiota luettavaa.

Sistersin veljekset Eli ja Charlie saavat pomoltaan käskyn päättää Hermann Kermit Warmin päivät, ja sen jälkeen - tai oikeastaan ennen sitä - kohdataan roistoja, huijareita, hammaslääkäri (!) ja lukuisia viskipulloja. 1850-luvun villilänsi on kiinnostava miljöö kahden erilaisen veljen työkeikalle. Eli, veljeksistä kiltimpi, kohtaa naisenkin, mutta se on jotenkin sivujuoni veljesten elämässä, joka vilisee häviäjiä ja uhreja lännen rajaseudulla.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

"Sinä vuonna joulun tienoilla päivä toisensa jälkeen päätti sarastaa lyijyisenä ja kuuraisena. Sinertävä hämärä värjäsi kaupungin, ja ihmiset kiiruhtivat korviin asti topattuina piirtäen hengityksellään höyryvanoja pakkaseen. Noihin aikoihin harva pysähtyi tarkastelemaan Semperen ja poikien näyteikkunaa ja vielä harvempi uskaltautui kysymään jotakin kauan kadotettua kirjaa, jota oli hakenut koko elämänsä ja jonka myyminen runouden lomassa olisi auttanut paikkaamaan kirjakaupan viheliäistä taloutta."

Hassu juttu, että en tiedä, kuuluuko nimi 'Ruiz' etunimeen vai sukunimeen. Leikitään nyt, että etunimeen. Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki jatkaa Tuulen varjon ja Enkelipelin aloittamaa tarinaa ja vie lukijan 50-luvun Barcelonaan. Ja mikäs siinä! Mieluusti minä sinne matkaan, vaikka ihan nykyaikanakin.

Semperen ja pojan kirjakauppa saa kummallisen asiakkaan, joka ostaa puodin arvokkaimman teoksen ja signeeraa sen kummallisesti. Alkaa värikäs tarina rakkaudesta ja kostonhimosta. Hämyiset Barcelonan kujat ovat roomaanin parasta antia, ja mysteerien ystäville Zafónin Taivasten vanki on viihdyttävä lukunautinto.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

"On suljettava verhot ja maattava viltin alla. Kahvi painaa lantiossa. Silmät eivät pysy kiinni, ulkoa kantautuu kiljahduksia. Mieleen änkeää kuvia niityllä rientävistä neidoista. On noustava, etsittävä aurinkolasit. Pölyisessä linssissä vilahtavaa naamaa säikähtää: tuoltako on koko talven näyttänyt?" Ensimmäisenä lämpimänä päivänä

Tämän kesän ensimmäisellä kunnon kotimatkalla luin Turkka Hautalan Kansalliskirjan (2012) ja hihittelin melkein ääneen mutta sitten palasin välillä kanteen, jossa on pieni poika - joka voisi olla Hautala lapsena - ja teoksen nimi suurella, Kansalliskirja. Kantta katsoessani aina liikutti hirveästi: tällaisiako me suomalaiset olemme?

Parisivuiset novellit avaavat suomalaista sielunmaisemaa salakavalasti ja vähäeleisesti, mutta silti niistä melkein tunnistaa jonkun tuttunsa, vaikka esimerkiksi HS arvostelussaan muuta antoikin ymmärtää. Kansalliskirjassa vältellään Silloin Tällöin Moikkaajaa lenkkipolulla, pohditaan hyppyrimäen olemusta, opetellaan tuntemaan kiinalainen naapuri, äijäillään, valvotaan kesäsiirtolan yössä ja vaikka mitä muuta.

Hautalan kolmas kirja olisi vielä mainiompi, jos siinä ei olisi ollut muutamaa liian petritammismaista novellia. Tästä huolimatta luetuttaisin Kansalliskirjaa mieluusti etenkin miehenaluilla ja miksei (siis totta kai!) varttuneemmillakin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Menomatkalla Lahteen ja hieman Helsinkiinkin lukaisin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -romaanin (2012), jos sen nyt romaaniksi haluaa mieltää. Junassa villiä elämää viettävä tyttö yritti kännykkämaratonillaan sabotoida lukurauhaani, mutta koska Kyrö on aika helppoa lukaistavaa, tyttö hävisi minulle helposti. Lukemisen jälkeen on pakko luvata itselleen, että sitä Miniä-kirjaa en enää aio lukea. Ruskeakastikekin on jo vanhan kertausta. Papparaiset - varsinkin jääräpäät - ovat vallan ihania, mutta että kahden kirjan verran samaa ruoanlaittopulmaa, niin on pakko sanoa, että tämä riitti minulle.

Mielensäpahoittaja on kaikesta kertauksesta huolimatta koskettava hahmo, joka seuraa ja kommentoi nykymaailman menoa. Näitä hahmoja varmasti riittää kotomaassa, mutta ei heistä kaikista kirjaa kirjoiteta. Edelliseen Kerjäläiseen ja jänikseen verrattuna Ruskeakastike on aika pliisua luettavaa.

Hietamies ja Kyrö

Pari viikkoa on ollut niin hektistä, ettei ole ehtinyt tehdä muuta kuin leipätyötä. Pikavinkki: Kaksi mukavaa ja nopeaa luettavaa ovat Eve Hietamiehen Tarhapäivä (2012) ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (2011). Ensimmäinen kertoo miehen näkökulmasta - ehkä hieman kliseisesti - millaista on selviä kahden lapsen kanssa arjen pyörityksestä, ja jälkimmäinen on aika hauska veijaritarina romanialaisesta kerjäläisestä, joka päätyy kiertämään Suomea kaverinaan citykani. Tuomas Kyröstä on muuten juttu uusimmassa Imagessa. Samaisen lehden arkistosta voi lukea myös vanhemman jutun vuodelta 2006. Jostain syystä myös lapseni puhelimen taustakuvana pällistelee kirjailija Kyrö. Mitä oikein on tapahtumassa?

Nyt romaanit on kuitenkin vietävä kirjastoon, koska niistä tuli muistutus. Kääk.

Charlaine Harris: Dead As a Doornail

Kesällä kehtaa aika helposti kertoa, että lukee ihan mielellään sellaista hömppää kuin Charlaine Harrisin Sookie Stachouse -vampyyriromaanit, mutta tietenkin alkuperäiskielellä, ettei nyt aivan bimbolta vaikuttaisi. Dead As a Doornail oli ihan sitä ehtaa kauhuromantiikkaa, jossa tarjoilijatar Sookie pähkäilee, sykkiikö hänen sydämensä Bill-vampyyrille, Eric-vampyyrille, Sam-muodonmuuttajalle vaiko peräti Alcide-ihmissudelle. Myönnän, että asiaan vihkiytymättämästä tämä voi vaikuttaa hiukkasen oudolta juonikuviolta.

Neljättä tuotantokautta kakkoselta odotellessa voi vain toivoa, että Sookie ymmärtää, että jos tuosta nelikosta on valittava, viisarin on osoitettava Eric Northmaniin. Ihan vain siksi, koska...