Kun jokunen vuosi takaperin näin Javier Bardemin tähdittämän samannimisen elokuvan, ostin pokkarin välittömästi ja ajattelin lukevani sen heti. Näin ei käynyt, sillä elokuvan aihe oli aika vapisuttava, joten siirsin lukemista sopivampaan ajankohtaan. En olisi ehkä lukenut romaania vieläkään, ellen olisi hyvänä vaimona pakannut mieheni matkalaukkuun lomalukemista (ajatuksena luonnollisesti se, että jos oma lukeminen loppuu, voin lukaista hänenkin kirjansa...).
Cormac McCarthy on ehdottomasti yksi tämän hetken parhaista kirjailijoista. Hänessä on jotakin samaa kuin Annie Proulxissa (vai onko se Proulx'ssa?). McCarthyn henkilöt lymyilevät jossakin rajamailla, jossa elämä ei koskaan ole samaa kuin lähiössä, ja he joutuvat vain selviytymään, vaikka mikä olisi. Menetetyssä maassa Llewelyn Moss -niminen mies osuu metsästysretkellään ikävään paikkaan: monta ruumista, yksi kuolemaa tekevä, heroiinilasti ja rahalaukku. Vaikka Moss ottaakin laukun itselleen, hän ei ole läpeensä mätä, sillä hän palaa yöllä antamaan vettä kuolevalle miehelle. Ja silloin hän on todella väärässä paikassa. Mikään ei palaa enää ennalleen.
Mossin perässä kulkevat tämän valinnan seurauksena kylmäverinen tappaja Chigurh ja jotenkin sympaattinen seriffi Bell. Parasta romaanissa ovat dialogit. Ne ovat jotenkin vääristyneitä, lyhitä ja armottoman viiltäviä - ihan niin kuin Veren ääriin -lännenromaanissa ja Tie-scifiromaanissa. Niitä lukiessa kylmää, mutta silti jotenkin oudolla tavalla haluaisi joskus käydä sellaisen keskustelun jonkun kanssa.
