Olen nyt useammaltakin ihmiseltä kuullut kommentin, että luen miehisiä kirjoja. En tunnista itseäni tästä väitteestä ollenkaan. Katsokaapa vain edellistä postaustani: Milja Kauniston Synnintekijä on ehdottomasti naislukijan kätöseen sopiva romaani. Mutta niin on Cormac McCarthyn Menetetty maakin (2005, suom. 2006).
Kun jokunen vuosi takaperin näin Javier Bardemin tähdittämän samannimisen elokuvan, ostin pokkarin välittömästi ja ajattelin lukevani sen heti. Näin ei käynyt, sillä elokuvan aihe oli aika vapisuttava, joten siirsin lukemista sopivampaan ajankohtaan. En olisi ehkä lukenut romaania vieläkään, ellen olisi hyvänä vaimona pakannut mieheni matkalaukkuun lomalukemista (ajatuksena luonnollisesti se, että jos oma lukeminen loppuu, voin lukaista hänenkin kirjansa...).
Cormac McCarthy on ehdottomasti yksi tämän hetken parhaista kirjailijoista. Hänessä on jotakin samaa kuin Annie Proulxissa (vai onko se Proulx'ssa?). McCarthyn henkilöt lymyilevät jossakin rajamailla, jossa elämä ei koskaan ole samaa kuin lähiössä, ja he joutuvat vain selviytymään, vaikka mikä olisi. Menetetyssä maassa Llewelyn Moss -niminen mies osuu metsästysretkellään ikävään paikkaan: monta ruumista, yksi kuolemaa tekevä, heroiinilasti ja rahalaukku. Vaikka Moss ottaakin laukun itselleen, hän ei ole läpeensä mätä, sillä hän palaa yöllä antamaan vettä kuolevalle miehelle. Ja silloin hän on todella väärässä paikassa. Mikään ei palaa enää ennalleen.
Mossin perässä kulkevat tämän valinnan seurauksena kylmäverinen tappaja Chigurh ja jotenkin sympaattinen seriffi Bell. Parasta romaanissa ovat dialogit. Ne ovat jotenkin vääristyneitä, lyhitä ja armottoman viiltäviä - ihan niin kuin Veren ääriin -lännenromaanissa ja Tie-scifiromaanissa. Niitä lukiessa kylmää, mutta silti jotenkin oudolla tavalla haluaisi joskus käydä sellaisen keskustelun jonkun kanssa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cormac Mc Carthy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cormac Mc Carthy. Näytä kaikki tekstit
maanantai 4. maaliskuuta 2013
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
Cormac McCarthy: Veren ääriin
Koko joululoman olen hokenut miehelleni, että hänen pitää, kannattaa, täytyy ja on pakko lukea Cormac McCarthyn Veren ääriin -lännenromaani (1985, suom. 2012), koska hän pitäisi siitä varmasti. Mitään ei ole tapahtunut. Minä sen sijaan olen herkutellut sitä ja suklaata pieniä eriä kerrallaan. Ne eivät oikein sovi yhteen, jos rehellisiä ollaan.
Veren ääriin -kirjassa eletään 1800-lukua ja ratsastetaan pitkin preeriaa. Mistään ei syöksy apuun John Wayneä, kun taisto alkuperäiskansojen ja vähän muidenkin kanssa on pahimmillaan. Tapahtumat nähdään alussa 14-vuotiaan pojan silmin, ja tulee väkisinkin mieleen, olisivatko asiat menneet näin, jos äiti olisi puuttunut elämään. Romaani on hienoa ympäristön kuvausta, käsittämättömiä henkilöitä, raakuutta ja veret seisauttavaa dialogia. Kummallisin yksityiskohta on kenties koru, joka on näpräilty kokoon mustuneista ihmiskorvista, omituisin henkilö taas kalju tuomari Holden, joka jakaa oikeutta omien lakiensa mukaan.
Veren ääriin -kirjassa eletään 1800-lukua ja ratsastetaan pitkin preeriaa. Mistään ei syöksy apuun John Wayneä, kun taisto alkuperäiskansojen ja vähän muidenkin kanssa on pahimmillaan. Tapahtumat nähdään alussa 14-vuotiaan pojan silmin, ja tulee väkisinkin mieleen, olisivatko asiat menneet näin, jos äiti olisi puuttunut elämään. Romaani on hienoa ympäristön kuvausta, käsittämättömiä henkilöitä, raakuutta ja veret seisauttavaa dialogia. Kummallisin yksityiskohta on kenties koru, joka on näpräilty kokoon mustuneista ihmiskorvista, omituisin henkilö taas kalju tuomari Holden, joka jakaa oikeutta omien lakiensa mukaan.
"Poika ajatteli että hän tarkoitti lintuja tai maassa ryömiviä otuksia mutta pappismies katsoi häntä pää kallellaan ja sanoi: Yksikään ihminen ei oo siitä äänestä vappaa.
Poika sylkäisi nuotioon ja kumartui työhönsä.
Minä mittään ääntä oo kuullu, hän sanoi.
Kun se vaikenee, Tobin sanoi, sinä tiiät että oot kuullu sen koko ikäsi.
Näinkö on?
Näin.
Poika käänsi nahanpalaa sylissään. Pappismies katseli häntä.
Yöllä, sanoi Tobin, kun hevoset on laitumella ja porukka nukkuu, niin kuka kuulee kun ne laijuntaa?
Ei niitä kukaan kuule jos kaikki nukkuu.
Justiinsa. Ja jos ne lopettaa syömisen niin kuka herrää.
Joka mies.
Justiinsa niin, sanoi entinen pappi. Joka mies."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)