Kovat kotimaiset: Hassinen ja Kinnunen

Kesälomalla luulisi, että tulee tehtyä jatkuvasti merkintöjä kiinnostavista kirjoista, mutta se on ihan väärä luulo. Sen sijaan nukkuu myöhään, käy lenkillä ja räpeltää jotakin ihan muuta koneella. Metsästää alennusmyyntejä ja suree aika kosteaa ja koleaa säätä. Lukeminen maistuu, ja se on kyllä ihanaa.

Monen vuoden tauon jälkeen luin Pirjo Hassista. Kirjailijan Popula (2012) oli sellainen teos, että oli pakko miettiä, mistä kirjailija saa aiheensa. Yksi henkilöistä käy tuhrimassa Ateneumissa taulun, toinen seisoo portasarina ovella ja käy katsomassa muistisairasta äitiään hoivakodissa, kolmas on palannut Saksasta ja yrittää elää parisuhteessa suomalaismiehen kanssa. Jälleen on käytetty näkökulmatekniikkaa, ja se kyllä toimii. Popula-nimi viittaa puoluepolitiikkaan, joka katsoo erityisen karsaasti maahanmuuttajia.  

Vielä mainiompi Suomi-kirjallisuuden helmi on Tommi Kinnusen paljon hehkutettu Neljäntienristeys (2014). Se alkaakin jo niin hienosti sisällysluetteloineen, joka on rakennuttu osoitteiden mukaan. Sukutarinaa kerrotaan Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin näkökulmista. Kaikilla on salaisuuksia, jokainen on jotenkin erilainen ja seissyt ihan varmasti risteyksessä, jossa pitää päättää, mihin suuntaan lähtee kulkemaan. Erityisesti Onnin tarina koskettaa, ja se onkin säästetty viimeiseksi. Jos lukee vain yhden kirjan kesässä, tämä olkoon se romaani.

Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Kummallisia karhu-uutisia on tupsahdellut niin  syntymäpaikkakunnaltani kuin nykyisestä kotikaupungistani. Voiko tähän enää muuten reagoida kuin lukemalla Venla Hiidensalon Karhunpesän (2014)?

Vaikka ihan pelkästään karhunmetsästyksestä ei olekaan kyse, niin romaanissa on kuitenkin jotakin alkukantaista. Matalena-niminen valokuvaaja palaa Latinalaisesta Amerikasta koti-Suomeen ja saa tehtävänannon sairaalassa makaavalta isoäidiltään: Isä. Etsi isä. Alkaa sukellus historian syvänteisiin, sisällissotaan ja yksittäisten ihmisten muistoihin. 

Matalenan omat kokemukset valokuvaajana Kolumbian sisällissodassa rinnastuvat Suomen historiaan, ja vaikka voisi tuntua, että se on kaukaa haettua, niin se ei ole. On aina pelottavaa, kun veli kääntyy veljeä vastaan.

Monitasoinen, mieltä vaivaava romaani! Suosittelen!

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi

Kiitos, Paula McLain! Pelastit minut kevään hektisimmän hetken työstressiltä. 

Vaikka muutama päivä sitten oli töitä niin paljon, ettei olisi saanut ajatella muuta, olisin romahtanut, ellei minulla olisi ollut hyvää ja kepeää luettavaa. Sitä minulla tarjoili Paula McLainin fiktiivinen Nuoruutemme Pariisi (2014). Se kertoo tietenkin Ernest Hemingwaysta, tällä kertaa tosin ujon ja kokemattoma vaimon Hadley Richardsonin näkökulmasta. Vaikka teos ei ehkä ole mikään tuleva klassikko, siinä on silti jotakin sävähdyttävää. 

Mitä kaikkea mietinkään Nuoruutemme Pariisia lukiessani!

Pariisia. (Kaksi lyhyttä matkaa sinne ei riitä.) Nizzaa. (Välimerta, valoa, huviloita.) Ernest Hemingwaytä. (Pitäisi lukea ne novellit vihdoinkin - löytyväthän ne omasta hyllystäkin!) Raskautta ja odotusaikaa. (Makasin sairaalassa aika pitkän tovin ja luin melkein kaikki Hemingwayn romaanit, joita mieheni minulle päivittäin toi. Rakastan Vanhusta ja merta.) Taiteilijaelämää. (Mikä vapaus!) Rakkautta. (Näinkin ja ehkä noinkin voi elää.) Köyhyyttä. (Hadleyllä ja Ernestillä oli niukka budjetti, mutta silti he matkustivat ensin Chicagosta Pariisiin ja sieltä Ranskan Rivieralle ja välillä Espanjaan härkätaisteluita seuraamaan. Haluan oppia tällaisen kirjanpidon - rahat riittävät kaikkeen.) Lempinimiä. (Miten Ernestistä muututaan Papaksi? Entä Hadleystä Kisuksi? Mitä lukee omassa vihkisormuksessani?) Antti Tuuria. (Älkää edes kysykö.)

Luettu tärkeitä nuortenkirjoja

Oi että! Voiko näin hyvää nuortenkirjaa ollakaan kuin Laura Lähteenmäen Iskelmiä (2013)? Piipahdus vanhalla työpaikalla kannattaa aina, koska sieltä saa mainiota luettavaa mukaansa. Lisäksi saa vinkin, että Lähteenmäen romaani on kirja, joka jokaisen mimmin yläkoulusta lukioon tulisi lukea.

Ja totta totisesti! Iskelmiä on kirja, joka saisi luvan kuulua paitsi tyttösten lukurepertuaariin myös äitien - etenkin tyttöjen äitien - kirjahyllyyn. Iskelmiä-romaanin päähenkilö on Aino Mallinen, 16 vuotta. Hän on kiltti ja kunnollinen pikkupartiolaisten vetäjä, joka ei ole koskaan vielä rakastunut. Sitten kolahtaa. Samuli istuu luokkaretkibussissa viereen, ja se on menoa. 

Ainon status koulussa nousee, kun hän hengailee avoimesti pojan kanssa. Koska tilanne on tytölle uusi, hän ei oikein tiedä, miten suhtautua Samulin omistushaluun, rajuihin otteisiin ja linnunpoikien yliajamiseen. Mitä sitä ei toisaalta rakkauden takia tekisi? - Sitä paitsi noihan ovat pikkujuttuja. Iskelmiä, kultapieni, iskelmiä, Samuli perustelee vauhdikasta toimintaansa.

Just. Tytön äitinä ja aika paljon naistenalkujen elämää seuranneena toivon todella, ettei kukaan rakkauden huumassa suostuisi ihan mihin vain ja pelkästään sen takia, että voisi sanoa seurustelevansa. 

Entä se toinen tärkeä? Se on tietenkin Salla Simukan Lumikki-trilogian päätösosa Musta kuin eebenpuu (2014). Tyylilaji on toinen kuin Iskelmissä, sillä Lumikki Anderson, lukiolainen, joutuu kummallisen vainoajan kohteeksi. Stalkkeri tuntuu tietävän sankarittaresta kaiken. Samaan aikaan Lumikki yrittää seurustella Sampsan kanssa, mutta joutuu myös miettimään suhdettaan Liekkiin, tärkeään ihmiseen lähimenneisyydessä. Satu ja todellisuus limittyvät, ja erikoista on, että Lumikki taistelee kaikkea karmeaa vastaan yksin. 

Hurraa Salla Simukalle, joka vei suomalaisen nuortenkirjallisuuden maan rajojen ulkopuolelle!

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Olen siitä epätrendikäs lukija, ettö luen Finlandia-voittajiakin vasta vuoden viiveellä. Ehkä se kuitenkin kannatti, sillä muistan reilu vuosi sitten hieman ärtyneeni siitä, että jokainen blogi oli täynnä Ulla-Lena Lundbergin voittoisaa romaania. Jää sitä ja Jää tätä. 

Nyt vuotta myöhemmin olen ollut koko alkuvuoden - siis vajaan viikon - huikean onnellisesti Luodoilla  Petter Kummelin perheen kanssa. Sodat ovat juuri päättyneet ja nuori pappi tulee vaimonsa Monan ja yksivuotiaan Sanna-tyttärensä kanssa saarnaamaan suoraan saaristolaisten sydämiin. Petter ihastuu välittömästi eristyksissä asuviin ihmisiin ja hekin innokkaaseen pastoriin, joka on aina valmis kuuntelemaan seurakuntalaisiaan. Samaan aikaan melkoinen työnarkomaani Mona-vaimo lypsää, pyykkää, leipoo, kokkaa, juoksee ja pitää jalat tukkevasti maassa.

Vaikka romaanin juoni ei ole mitenkään järisyttävän mutkikas - Jäässähän perhe muuttaa saaristoon ja asettuu sinne, ja siinä se - on se silti koskettava. Sehän kertoo ihmiselosta kaiken: kuinka tehdään työtä, rakastetaan, luodaan suhteita, löydetään paikka maailmasta, jätetään siihen merkki, erehdytään, menetetään ja jotenkin noustaan. Voiko enempää saada? Entistä koskettavammaksi Jään tekee se, että se kertoo kirjailijan omasta suvusta. Tämän tiedon luin kuitenkin vasta Jään lukemisen jälkeen, joten ajattelen romaanin puhtaasti fiktiivisenä teoksena.

Romaanin nimi Jää mietityttää. Luodot ovat tietenkin veden ympäröimiä, ja talvella meri jäätyy. Kulkemisessa on omat haasteensa - on vuodenaika mikä hyvänsä. Koska romaanin nimi on kuitenkin Jää eikä esimerkiksi Vesi, talvi on kesää merkityksellisempi, ja kylmään aikaan romaanin kliimaksikin sijoittuu. Konkreettisen jään lisäksi ihmissuhteissakin on jäätä: jotta uudesta asukkaasta tulee osa kotipaikkaa, täytyy jäätä rikkoa. Matka ajatusten ja sydänten välillä voi olla pitkä tai yllättävän lyhyt - mutta silloin täytyy olla Petter Kummelin sosiaalinen silmä ja kyky sulautua ympäristöön.

Jotkut teokset herättävät musiikillisia mielikuvia. Lundbergin Jäätä lukiessa mielessäni soi koko ajan tämä kappale:

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Kun on melkein vuosi sitten talvella nähnyt tv-sarjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljan käsin ja sitten lukee Jonas Gardellin samannimisen romaanin, joutuu nieleskelemään koko ajan, koska muistaa niin selkeästi, mitä lopussa tapahtuu. 

Eletään vuotta 1982 Tukholmassa, jonne 19-vuotias Rasmus saapuu nuoruutensa huumassa. Ensimmäisenä hän suuntaa askeleensa homorinkiin, arastellen ja melkein säikkyen jokaista katsetta. Rasmus on kotoisin maalta, jossa häntä on pidetty kummajaisena koko hänen tähänastisen elämänsä ajan. Rasmustakin rikkinäisemmältä vaikuttaa samanikäinen Benjamin, joka on Jehovan todistaja. Hän ei ole tietenkään koskaan viettänyt joulua eikä missään tapauksessa rakastunut poikaan.

Gardellin Tukholma on kaunis, mutta sitä varjostaa kaamea tauti, aids, josta kukaan ei ole oikein kuullut mitään. Jo ensimmäisessä luvussa kirjoitetaan näin: "Vuoteessa makaava mies on kuihtunut ja pitkälle edenneen Kaposin sarkooman merkitsemä. Hänellä on elinikää muutama päivä."

Nielaisu ja nyyh. 

Ryan

On hirvittävän lapsellista tykästyä johonkin filmitähteen niin kuin kauan sitten lapsena tai teininä, mutta minkäs teen, Ryan Gosling on tämän hetken - taidanpa nyt käyttää todellakin k-sanaa - kuumin näyttelijä. The Place Beyond the Pines -elokuva esitteli hurjapäisen surmanajajan, jossa on periksiantamattomuutta ja jolla on käsittämätön taito tehdä erehdyksiä ja vääriä valintoja. 

Ei siinä kuitenkaan kaikki. Pari vuotta sitten filmattu Drive-rikosleffa saa (nais)katsojan toivomaan, että vaikka kaikki menee ihan metsään (optimistisesti ilmaistuna), kaikesta huolimatta saisi olla edes hetken hississä Ryanin kanssa. 

Riikka Pulkkinen: Vieras

Matkalla melkein parasta on matkalukeminen. Lokakuiselle Tallinnan-matkalle pujautin laukkuuni Riikka Pulkkisen Vieraan (2012). Se teki reissustani vielä hienomman, kuin se olisi ollut ilman lukemista.

Toisaalta olen hieman ärtynyt Riikka Pulkkiselle. Nimittäin: Jos minä olisin kirjailija, olisin ehkä kirjoittanut naisesta, joka pakenee vieraaseen maahan parisuhdettaan ja vallitsevia oloja. Aiheeni on siis varastettu. Onneksi Pulkkinen on kirjoittanut Vieraan niin taitavasti, että annan hänelle anteeksi. Ilomielin.

Seurakuntapastori Maria siis hylkää miehensä, seurakuntansa ja oikeastaan kaikki, mitä kotona on ollut. Hän muuttaa tuosta vain New Yorkiin ja alkaa tanssia. Tanssikohtaukset on kirjoitettu runonomaisesti, rytmikkäästi. Nuorena Maria on sairastanut anoreksiaa, hän on ollut jo silloin vieras itselleen. Lisää vierautta löytyy pikkuisesta Yasminasta, joka maahanmuuttajana saa kohdata vihaa. Repusta löytyy uhkauskirjeitä, ja sitten tapahtuukin se kamala. Yasminan päiväkirja on koskettavaa luettavaa (ja ilmeisesti niin jännittävää, että tyttäreni luki tekstiä olkani ylitse ja korjasi sen oikeakielisemmäksi). 

Vierauden teemaa on myös se, että Maria pohtii uskoaan ja ylipäätään onko sitä enää olemassa. 

Vieraassa nautin erityisesti aivan hirvittävästi New Yorkin äänistä ja rytmistä - siitä, kuinka Pulkkinen tuo ne käsittämättömän hienosti esiin.

"Tietullin jälkeen auto syöksyi pimeään, tunnelissa meitä kohti iskeytyivät ilmavirrat:

                   manhattan manhattan manhattan

                                                  manhattan manhattan

ja nyt! Nyt yhtäkkiä saari! Metakkaa, höyryä, sekenöivyyttä! Mistään piittaamattomat tornit, hämmentyneet turistit karttojen kanssa."

Riikka Pulkkinen on herättänyt Tulenkantajat unestaan.

Jeffrey Eugenides: Middlesex

"Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä elokuussa 1974."

Näin alkaa Jeffrey Eugenideksen Middlesex-romaani (2002, suom. 2003), jonka pokkarikannet ovat sen näköiset, että kirja on ollut muutaman kerran mukana rannalla, sulassa sovussa hiekkaisen pyyhkeen, vesipullon ja aurinkorasvan kanssa. Kerran kaverina oli pikkuinen cavakin. 

Middlesex kertoo Calliesta, joka perii resessiivisen geenin viidenteen kromosomiin ja saa sen takia kahdet sukukalleudet. Mielenkiintoisen päähenkilön ja samalla kertojan lisäksi Middlesex on myös tarina koko Stephanideksen suvusta: isovanhemmista, jotka avioituivat, vaikka olivat sisaruksia, ja vanhemmista, joiden onnen oli estää pappiskosija. 

Melkein 800 sivun jälkeenkään en ole saanut Eugenideksestä tarpeekseni. Onneksi sängyn vieressä lattialla odottaa kirjailijan uutukainen, Naimakauppoja, jota olen jo vähän aloitellut ja jarrutellutkin. Tekisi mieli istua nenä kiinni kirjassa, vaikka aurinko paistaa kauniisti.

PS. Sofia Coppolan ohjaama Virgin Suicides on tehty Eugenideksen kirjasta!

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Pienenä katselin kesät pitkät John Waynen ja Clint Eastwoodin tähdittämiä lännenelokuvia. Siksipä siirtyminen länkkärikirjallisuuteen kävi aika vaivattomasti. Patrick deWitten Sistersin veljekset (2011, suom. 2012) on nimittäin mainiota luettavaa.

Sistersin veljekset Eli ja Charlie saavat pomoltaan käskyn päättää Hermann Kermit Warmin päivät, ja sen jälkeen - tai oikeastaan ennen sitä - kohdataan roistoja, huijareita, hammaslääkäri (!) ja lukuisia viskipulloja. 1850-luvun villilänsi on kiinnostava miljöö kahden erilaisen veljen työkeikalle. Eli, veljeksistä kiltimpi, kohtaa naisenkin, mutta se on jotenkin sivujuoni veljesten elämässä, joka vilisee häviäjiä ja uhreja lännen rajaseudulla.

Anja Snellman: Ivana B.

"Hanki itsellesi varjo, shadow, ryömi rupiesi kannen alle, ompele itsellesi kallolippu, lyö kellosi rikki tähän hetkeen, revi naurettava raiderisi, juo käärmeöljysi, oksenna lihallinen installaatiosi. Jos et ymmärrä mitä tarkoitan, voin vai sanoa saman: kaikki mitä olet kirjoittanut minulle on käsittämätöntä, usvaa, saan sinusta kylmiä väreitä, kuin aukaisisin oven ohueen talvi-iltaan, eikä edes kuu näy. Pimeä aine. Kokong."

Ilselässä kirjoitettiin ihan juuri Anja Snellmanin Ivana B:stä, ja kommentoin sitä puolihuolimattomasti Facebookissa, että jätti "jotenkin kylmäksi". (Tämä johtuu siitä, että luulin lukeneeni kirjan jo loppuun, mutta minulla oli kaksi viimeistä lukua lukematta! Kansilipare oli luiskahtanut ja erottanut viimeiset luvut muista sivuista.) Olen selvästi loman tarpeessa höpinöineni - minähän nimittäin ihan kuohahdin! 

Snellmanin uutukaisessa keski-ikäistä kirjailijatarta stalkkaa julkkistyrkky ja wannabe-kirjailija Ivana B., joka pommittaa uhriaan viestein ja blogitekstein sekä antaa sanansäilän sivaltaa kaikissa mahdollisissa haastatteluissa. Päähenkilö, kirjailijatar, purkaa ahdistustaan lyhytterapeutti Parantaisella kirjeillä, joissa tilittää, millainen ihminen Ivana B. on. Päähenkilö on julkaissut kiitellyn esikoisensa jo kolmekymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen teoksia on tullut tasaisesti. Nyt luominen takkuaa, ja se johtuu Ivana B:n häiriköimisestä - nuoren naisen, joka ei vielä edes ole kirjoittanut kirjaansa.

"Heräsin aamulla puhelimen ääneen. Jostain lehdestä soitettiin ja kysyttiin, mitä mieltä olen esikoiskirjailija Ivana B:n heittämästä haasteesta vanhan liiton korkeakulttuurille. Mistä haasteesta, minkä vanhan liiton, mille korkeakulttuurille, minä kysyin toimittajalta jonka nimi oli joku Nippapilvi tai Miruliina."

Snellman kirjoittaa ihanasti, älykkäästi ja pirullisesti, ja minun kai kuuluisi olla päähenkilön puolella, mutta en voi mitään sille, että ymmärrän Ivana B:täkin, tavallaan. Koska: On oltava monenlaisia ja monentasoisia kirjailijoita. Jos ei ole aloittelijoita ja viihdekirjailijoita, miten ikinä voi oppia arvostamaan hyvää kirjallisuutta? Eikö lukeminen ole sitä, että harhailee teosten seassa, lukee sieltä täältä, ja sitten yhtäkkiä löytää. Tajuaa, että nyt lukee jotakin suurta, sellaista, joka on ansioitunut jollakin universaalilla tavalla ja joku toinen lukija on hoksannut kirjasta samansuuntaisia asioita kuin itse. Viihdekirjallisuutta tarvitaan, joten antaa Ivana B:n vain pitää blogiaan ja mellastaa. Chick litin ja juhavuoristen avulla moni oppii lukemaan, mutta siihen voi olla vielä pitkä matka, että uskaltaa tai haluaa tarttua korkeakulttuuriin.  


Hyvän kirjan merkki on se, että lukijalla herää tunteita, eikös vain? Ivana B:n toisen luvun alussa on muuten Lykke Lin Sadness is a blessing -biisin kertosäe.