Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoitan. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoitan. Näytä kaikki tekstit

perjantai 22. elokuuta 2014

Rakkaita romaanihenkilöitä


Tutustuin viime lokakuussa kirjoittajakurssilla kolmeen naiseen, joiden kanssa päätimme kirjoittaa kirjan. Ei siitä kuitenkaan mitään romaania tullut - eikä pitänytkään - vaikka juuri se oli kurssin aiheena. Siitä tuli esseekokoelma, jossa kerrotaan romaanihenkilöistä, jotka ovat niin sykähdyttäviä, että heitä voisi melkein luulla oikeiksi. Ainakin suhteemme romaanihenkilöihin ovat ihan tositarinoita. Mukaan pyysimme 16 kirjoittajaa ja lukijaa, jotka halusivat jakaa kiintymyksensä muiden kanssa.

Rakkaani, romaanihenkilö (toim. Artikainen, Haapamatti, Heikkilä, Mäki) ilmestyi muutama viikko sitten. Kustantaja on Avain. Kirjaa juhlittiin viikko sitten perjantaina, ja se oli enemmän kuin hienoa. Miten mainiota tavata kirjan kirjoittajia ja innokkaita lukijoita roppakaupalla! Kirjan kirjoittaminen ja toimittaminen oli niin hauskaa, että tekisi mieli tehdä jatko-osa. Keistä siihen kirjoitettaisiin?

lauantai 8. helmikuuta 2014

Ääriolosuhteet

Tunnustetaan nyt ihan suoraan, että minulla on harvoin luova olo - mutta tänään sellainen tila sattui kohdalleni. Minulla on tästä ihan teoriakin, ja sen nimi on Ääriolosuhteet. Tarvitsen ääriolosuhteita, jotta pystyn olemaan luova. Tänään kaikki oli kohdallaan. Näin se meni:

Heräsin kuudelta migreenin, otin lääkkeen ja yritin jatkaa unia. Turhaan. Vapisevana ja hieman hauraana hain postin, söin epäterveellisen aamupalan ja aloin töihin. Nyt on taas se aika vuodesta, että saan arvioida asiakkaita oikein kunnolla. Pöydällä oli kymmensenttinen pino konseptipapereita. Luin kolmisenkymmentä vastausta äärettömän keskittyneesti. Välillä käväisin pikatreffeillä perheeni kanssa kaupungilla, mutta ne menivät niin kuin pikatreffit usein: huonosti, arkisesti. Lähdin lenkille puoli kuudelta, 11 ja puoli tuntia heräämisen jälkeen. Oli hämärää ja sateista. Korvanapeissa soi Scandinavian Music Group, Foo Fighters, Bo Kaspers Orkester ja mitä näitä nyt on. 


Ja silloin olin yhtäkkiä luova. Äärimmäisen väsyneenä ja nälkäisenä. Keksin työpaikan vanhimmille asiakkaille jäähyväislaulun, jota ei koskaan esitetä, uusia juonenkäänteitä kirjaan, tulevan tukkamallini, kevätjuhlan asun, uuden kirjoitusidean. Näppäilin osan keksinnöistäni puhelimen muistikirjaan vesisateessa ja jatkoin tyytyväisenä kotiin. 

Luovuusvaelluksellani mietin myös Aki Ollikaisen Nälkävuoden (2012) ääriolosuhteita. Siinä eletään 1867-1869 nälkävuosia, joita tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Helsinkiläiset Renqvistin veljekset katsovat maailmaa parempiosaisten parista, torpparipariskunta Juhani ja Marja äärimmäisen nälän ja sairauden keskeltä ja senaattori parannusyritystensä valossa. Koskettavin on tietenkin Juhanin ja Marjan  ja heidän lastensa kohtalo. Jos olisin historian opettaja, saattaisi olla, että opiskelijani lukisivat tämän Ollikaisen romaanin jollakin kurssilla. Fiktio nimittäin auttaa muistamaan historian, vaikka sen sisältö koskisikin. 




sunnuntai 30. tammikuuta 2011

KaNoKiKu-novelli: Suudelma

Jaakko touhottaa siidereitten kanssa hermostuttavasti. Ne eivät ole tarpeeksi saatavilla, jos ne on isketty kylmäkaappiin. Ne pitää saada muovisaaviin, jossa on jääpaloja. Vetäydyn vessaan valitsemaan luomiväriä, jotta minun ei tarvitse todistaa Jaakon pikkutarkkuutta. 

Vessassa tajuan, etten omista ensimmäistäkään luomiväriä. Istun pöntön kannelle ja rapisutan meikkipussia tasaisin väliajoin, jotta kukaan ei erehtyisi luulemaan, että olen sulkeutunut omiin oloihini huvikseni. Niin kuin tietysti olenkin.
- Valpuri, ehditkö sinä auttaa voileipäkakun kanssa? Liisan ääni kysyy.
Kahisutan raidallista pussukkaa vastaukseksi ja romplaan hajuvesillä. Väännän vielä vesihanan auki, jottei tarvitsisi miettiä vastausta.

Tämä ei oikeastaan ollut minun ideani ensinkään. Minä olisin halunnut pientä, Jaakko suurta. Minä olisin halunnut arkea, Jaakko juhlaa. Minä olisin pitänyt hiljaisuudesta, Jaakko ihmisistä ja hälinästä. 

Tulen vessasta pois samannäköisenä kuin sinne mennessäni. Kukaan ei tunnu huomaavan mitään, ja otan pinon serviettejä käteeni ja vaeltelen niiden kanssa huoneesta toiseen. Jaakko leikkii pakkasukkoa jääkaapin jääpala-automaatilla. Luikahdan porraskäytävään ja nousen ylös katolle. Sieltä alkaa minun maisemani. 

Asumme ylimmässä kerroksessa kaupungin korkeimmassa talossa, joka sekään ei ole kahdeksaa kerrosta korkeampi. Minun ja Jaakon asunnon vieressä on vain saunaosasto, ja kun kipuaa yhdet portaat, pääsee kattoterassille. Tänään on kuuma, ilma väreilee heinäkuun helteessä. Liikenne alapuolella on laiskaa. Kaupat sulkeutuvat kohta ja sitten ovikello alkaa soida. Lännessä on peltoa, joka jatkuu niin kauan kuin silmä näkee. Vastakkaisella suunnalla näkyy kirkontorni. Sellaista tilannetta ei ole vielä tullut, milloin en olisi rauhoittunut sen katselusta. Nyt valkoinen tikku vihreällä nurmella ei tasaa mieltäni lainkaan. 
Kattoterassin ovi käy. Jaakko.
- Täällähän sinä olet, äiti kaipaa serviettejä.
- Joo, minä olen juuri tulossa, sanon ja katson pöydälle rytättyjä lautasliinoja. Mikä minua vaivaa?
- Miten nuo on tuossa kunnossa, Jaakko huomaa.
- Voin käydä ostamassa uudet, vastaan.
- Nyt ei enää ehdi, pitää vaihtaa vaatteet.
- Okei sitten.
Jaakko on maalaispoikamaisella tavalla komea, kun hän tulee makuuhuoneesta ihmistenilmoille. Vaalea tukka on siististi leikattu. Se on samalla klassinen ja moderni. Puku sopii hänelle paremmin kuin kenellekään tuntemalleni miehelle. Jaakko voisi helposti olla jostakin muotiohjelmasta, jossa puetaan herrasmiestä. Takki istuu hänelle täydellisesti, kraka on juuri oikeaa liilaa ja eleettömät kalvosinnapit kiiltelevät, kun Jaakko kurkottaa kukkamaljakkoa kirjahyllyn päältä. Ja minä – minä olen boheemi. Liian värikäs mekko, jonka löysin eteisen naulassa roikkuvasta repusta. Tukka vähän sinnepäin, pisamia, auringon suudelmia, joita en ole välittänyt häivyttää. Kaulassa roikkuu turkooseilla koristeltu riipus, jonka sain kerran eräältä kitaristilta. 
Voileipäkakku lepää neitseellisenä valkoisella liinalla. Liisa on silottanut turmelemani servietit, kaikki on valmista. Kohtaan Jaakon silmät, jotka hymyilevät, ja hetken kaikki on kevyttä. Tämä onnistuu, minä tiedän sen. Muistoissa voi palata taaksepäin ja kumittaa pois virheet niin että ne haalistuvat lähes kokonaan, eikä tunne enää kuin pienen painauman, josta ei saa kunnolla selvää eikä muista, mitä siinä on aikaisemmin ollut.

Vaikka ovikellon sointia on odottanut, se yllättää silti. Ensimmäisenä ovesta tulevat vanhempani, suoraan lentokentältä, suoraan latvialaiselta hiekkarannalta. Äidillä on vieläkin värikkäämpi mekko kuin minulla. Isä kättelee Liisaa ja Tapsaa paitahihasillaan. Tapsa pyyhkii otsaansa puvun taskusta nappaamallaan nenäliinalla. Liisaa nauraa rannerenkaat helisten. Jaakko pitää kädestä kiinni ja hymyilemme yhdessä eteisessä. Ja tätä kättelyä ja halailua jatkuu. Kasvoni ovat puutuneet kohteliaasta hymystä, joka on tässä vaiheessa pakotettu huulilleni. Vieraita tulee aina vain lisää. Joku ottaa valokuvia ja hokee:
- Jaakko ja Vappu, katsokaa tänne. Hymyä!

Sitten: Ovi on jäänyt Jaakon kummien jälkeen raolleen, joten viimeiset tulijat eivät ole soittaneet ovikelloa. Rakkain ystäväni Kata kävelee keskelle minun juhlaani käsi kädessä miehen kanssa, jonka minä tunnen aivan liian hyvin. Kitaristi. Se, jolta olen saanut korun, joka nyt roikkuu kaulassani. Olkoonkin että hymyilen konemaisesti, niin nyt hymyni sammuu kertaheitolla eikä suostu palaamaan, vaikka kuinka rukoilen itseäni mielessäni.
- Valpuri, tämä on aivan mahtavaa! Te olette niin söpöjä. Onnea, kullat! Kata touhottaa.
Halaan häntä yhtä lämpimästi kuin Tähtien sodan C3PO Jabba Hutia. Puuttuu vain, että alan siteerata avaruusprotokollaa. Kata tietenkin huomaa.
- Oi, unohdin esitellä kaverini. Tässä on Mikke, uusin valloitukseni ja, hän kujertaa ja hiljentää ääntään, jotta vain minä ja Mikke kuulemme, - paras rakastaja koskaan.
Nyökkään tervehdykseksi edelleen robottiteemaa noudattaen ja katson pitkään olohuoneeseen päin, jotta yllätysvieraat ymmärtäisivät mennä pois eteisestä. 
Tapsa ottaa skumppalasin käteensä ja kilistää sitä lusikalla jotenkin hassusti. Puheensorina vaimenee, ja Jaakko vetää minut keskelle lattiaa auenneeseen tilaan. Hän on miehekäs, huomaavainen ja hyväkäytöksinen, tolkutan itselleni.
- Rakkaat vieraat, tai mitä vieraita te nyt olette, tuttuja kaikki, Tapsa aloittaa ja juhlijat naurahtavat niin kuin vieraat tekevät, kun joku on lausunut latteuden, jolla ei ole mitään väliä. – Poikani Jaakko ja ihana Valpuri menevät tänään kihloihin, ja sitä juhlitaan komeasti. He ovat olleet yhdessä lukiosta saakka ja Liisan kanssa olemme ounastelleet, että kyseessä ei ole mikään teini-ihastus. Niin kuin ei olekaan, vaan hieno, aikuinen suhde, joka saa tänään sinetin päälleen. Nostakaamme malja Jaakon ja Valpurin pitkälle rakkaudelle.
Joka puolelta kuuluu iloisia huudahduksia ja lasien kilinää. Jaakko kääntää katseensa minuun ja suutelee niin kuin vain tyttöä, jonka on tuntenut vuosikaudet ja jonka tuntee viimeistä piirtoa myöten. Tai luulee tuntevansa. Minä pussaan lapsellisesti takaisin ja punastun.
Kun joka puolelta kuuluu tasaista puheensorinaa, livahdan kattoterassille. Tuhkakupin vieressä on puoliksi juotu skumppapullo, josta juon kuin miehet Kaksvitosen kulmalla ennen kuin lähikauppa on auennut. Kaivan Jaakon biletupakat kukkaruukun takaa ja vedän ensimmäisen henkäyksen. Savu kulkee keuhkoihini nopeasti ja puskee nikotiinin vereeni. Olen tottumattoman tokkurassa, ja huuleni ovat puuduksissa. Sormenpäissä kihelmöi. 



Juuri kun fiilistelen salasavukkeella, ovi käy ja kitaristi tulee terassille. Minä olen melkein jo tasapainossa, mutta nyt ihoni menee kananlihalle. Kitaristin jokainen askel minua  kohti on muistoja täynnä: ensimmäinen joulu hänen opiskelijakämpässään, lumienkelit järvenjäällä, hänen silmänsä Ruotsinlaivan kannella, minä leikkaamassa hänen hiuksiaan, vieraan viestit kännykässä, hänen rinkkansa parvekkeeni alla, viimeinen suudelma.

- Hei.
- Hei, minä vastaan ja tuijotan itsepäisesti kaukana näkyvää tasaista maisemaa. Minunhan se on, eikö olekin?
- Valpuri. Mitä sinä olet tekemässä? kitaristi kysyy ja tulee niin lähelle, että saa käännettyä minut harteista itseään kohti.
Kohautan olkapäitäni ja sanon sen, mitä ensimmäisenä tulee mieleen:
- Minä olen nyt rakastunut.
Yhtä hyvin voisin sanoa, että minä juon nyt kahvia.
Kitaristi kehtaa naurahtaa ja ottaa leuastani kiinni ja pakottaa katsomaan silmiin. Laivan kannella vuosia sitten halusin hukkua niihin, nyt yritän räpiköidä turvalliselle maalle.
- Et sinä voi tehdä näin, Valpuri.
Näin sanoo mies, joka on tullut kihlajaisiini parhaan ystäväni avecina. Hän, joka on uusi valloitus. Hän, joka on paras rakastaja ikinä. Voi Luoja. Tämä ei pääty hyvin.

Heinäkuun iltaa halkoo sisältä kuuluva Suomi-pop ja kadulta raikuva mopopoikien ralli. Tervapääskyt lentävät kilpaa ja pitävät meteliä. Tässä tilanteessa ei ole mikään ihme, että kitaristi suutelee minua tavalla, joka kuuluisi vain Jaakolle, ja leikkaa meidät kuin paperinuket irti ympäristöstä. Voi kuinka minä muistan lisää: pieniä yksityiskohtia hänen selästään, sormet kun hän soittaa, laulun keittiössä, tavan pakata keikkakassi. Enkä minä ole ollenkaan viaton. Vastaan suudelmaan, nostan alhaalla voimattomina roikkuvat käteni hänen niskaansa ja toivon, että ovesta tulisi mies aseen kanssa ja sopimaton loppuisi siihen paikkaan.

Ovesta tulee kuitenkin Liisa, tuleva anoppini, ja pudottaa kakkulautasen kädestään. Lasi hajoaa betoniin, ja hän tuijottaa meitä. Sitten hän ravistelee itseään kevyesti, herää kuin unesta ja hakee katuharjan kattoterassin nurkasta ja lakaisee sirpaleet nurkkaan. Tuntuu, että osa minustakin on säpäleinä lasilautasen jäämistön joukossa.
- Meidän pitää mennä takaisin sisälle, Liisa sanoo ja tarttuu minua kädestä kuin pientä tyttöä, joka ei uskalla yksin mennä sanomaan vieraille päivää. 

Vain pieni käytävä ja pian olisimme takaisin kihlajaisissa. Ennen kotimme oven avaamista Liisa katsoo minua yhtä läheltä kuin kitaristi hetkeä aikaisemmin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikkein vähiten osaan odottaa, että Liisa painaa suukon poskelleni ja kuiskaa:
- Kaikki on nyt hyvin.

Avaan oven ja kipaisen Jaakon kainaloon. Kun kohotan toisen lasin kuohuviiniä, kuiskaan nopeasti Katalle:
- Mikke taisi jo lähteä.