Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (2013, suom. 2014) on kerronnaltaan vanhanaikainen romaani. Siinä ei ole näkökulmien vaihtelua eikä muutakaan modernia kikkailua; siksipä se onkin helppo luettava ja aika viihteellinenkin.

Ensimmäinen maailmansota on loppumassa, ja päähenkilö Albert Maillard sattuu näkemään, kun ranskalaisluutnantti ampuu omia miehiä. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien ketju, johon liittyy sotasairaalaa, kasvojen menetystä (sanan varsinaisessa merkityksessä!), väärää identiteettiä, naimakauppoja, huijausta, morfiinia ja tietenkin myös sotatraumoja.

Lukijaelämässäni Lemaitren romaani edustaa hetken pysähtymistä, ajatusta, että tällaistakin on ollut tai ainakin olisi voinut olla. Sen jälkeen elämä jatkuu, heittää eteeni uuden kirjan ja haihduttaa mietteen taivaan tuuliin.

Matkalukemista: ranskalaista ja saksalaista

Kun matkustaa Ranskaan, on oiva tilaisuus virittää itsensä oikealle taajuudelle jo lentokoneessa lukemalla nykyranskalaista kirjallisuutta. Tämä vaihtoehto on syytä valita varsinkin silloin, jos vierussä istuu tyyppi, joka tekstailee somessa koko ajan samassa koneessa olevalle kaverilleen ja kuvaa vessajonon ihmisiä ja lähettää niitä eteenpäin.

Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia (ransk. Billie, 2013, suomennettu tänä vuonna) kertoo sekin kummallisista tyypeistä. Tarina alkaa vuoristorotkosta, jossa Billie-niminen nuori nainen valvoo loukkaantuneen ystävänsä Franckin vierellä kännykkätaajuuksien ulkopuolella. Romaani kerrotaan Billien omintakeisella äänellä, jonka vastaanottajana on tietenkin lukija mutta myös taivaan tähti. Sekä Franck että Billie ovat kumpikin laitapuolen kulkijoita: "Hintinruipelo ja köyhä tyttörukka kaatopaikalta, myönnetään että kuulostaa vähän kornilta mutta minkäs teet..." 

Paluumatkan Ferdinand von Schirachiin oli huomattavasti helpompi keskittyä kuin Gavaldaan, kiitos olosuhteiden. Syyllisyys on 15 novellia sisältävä teos. Kaikki tekstit pohjautuvat tositapahtumiin, ja senpä vuoksi tiiviitä novelleja lukiessa onkin aika hyytävä olo. Siteeraan takakantta: "Yhdeksän tavallista puhallinorkesterin muusikkoa tuhoaa tytön elämän, eikä yhdenkään heistä tarvitse sovittaa tekoaan. Koulupoika kidutetaan illuminaattien nimissä lähes kuoliaaksi. Koira nielaisee avaimen, jota liian moni havittelee, ja seurauksena on melkoinen sotku."

Ferdinand von Schirachin Syyllisyys alkaa Aristoteleen sitaatilla: "Asiat ovat niin kuin ovat." Lohdutonta, eikö totta?

Stressiä pakoon

Kovasti on ollut hiljaista Päkän jutussa. Kirjoittaja olisi halunnut blogata vaikka mistä, mutta ei ole jaksanut. Liikaa töitä, liikaa järjesteltävää, liian vähän unta - ei siihen muuta tarvita. 

Hienoja juttuja on kuitenkin tapahtunut. Olen esimerkiksi nähnyt kaksi aivan upeaa elokuvaa puolentoista viikon sisällä. Vaikka nyt on itsenäisyyspäivä, en valitettavasti voi sanoa, että edes toinen niistä olisi suomalainen. Kumpikin elokuva tulee sieltä, missä joku onnekas voi kasvaa samppanjatiluksen vieressä.

Kilimanjaron lumet -nimi sai minut ensin ajattelemaan Ernest Hemingwayta, mutta erehdys. Kyseessä on nimittäin Robert Guédiguian ohjaama Kilimanjaron lumet, joka muistuttaa aika paljon Kaurismäen Le Havrea, mutta on vielä enemmän. Elokuvan avainsanoja ovat Marseille, ay-liike, työttömyys, vanhemmuus, rakkaus ja ennen kaikkea solidaarisuus. Kun työkaverini vinkkasi elokuvasta, hän käytti ilmaisua 'kohottunut'. Kyllä, oloni oli varsin kohottunut, kun tulin kotiin ja mietin, kuinka hienoja pieniä elokuvia voidaan tehdäkään, ja silti niissä on jotain todella suurta.

Olisin ollut aika tyytyväinen elokuvavuoteeni jo Kilimanjaron lumien ansioista, mutta kuinka ollakaan, käväisin eilen katsomassa viiden tähden Koskemattomat-leffan. Voiko enää ihanampaa olla! Neliraajahalvaantunut Philippe palkkaa avustajakseen Drissin, jolla on jonkinlainen pikkurikollisen historia takanaan. Miesten kemiat käyvät niin hyvin yhteen, että on vaikea päättää, nauraisiko koko ajan vai nielisi liikutuksen kyyneliä.

Mikä elokuvissa on parasta? Se, että kun astelee elokuvateatterin portaita alas, olo on sellainen, että näkemästään on pakko päästä kertomaan jollekin. Kertoessaan käyttää toistamiseen superlatiiveja.