Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Nykyään olen kärsimätön ja melkein aina sitä mieltä, että romaanista ei pitäisi kirjoittaa yli 400-sivuista. Yhdellä suomalaiskirjailijalla on kuitenkin lupa kirjoittaa pidemmästi. Tämä kirjailija on tietenkin Ulla-Lena Lundberg. Pystyin olemaan vuoden katveessa mahtavalta Jäältä, ja Marsipaanisotilaassa vierähti näköjään julkaisemisesta - noh! - reippaat kymmenen vuotta. 

Miksi minä en ole tajunnut tällaisen kirjan olemassaoloa? Hyvä kysymys. Ehkä olen harhaillut väärien hyllyjen välissä kirjastossa tai ollut vain muuten tyhmä. Tai ehkä minä olen ollut matkalla kohti Marsipaanisotilasta.

Marsipaanisotilaassa tutustutaan Jään tavoin Kummelin perheeseen. Nyt ollaan kuitenkin vasta sotavuosissa. Petter opiskelee papiksi ja on kotona auttamassa. Nuoremmat veljet Göran ja Frej lähtevät sotimaan, ja tarina nähdään vahvasti heidän näkökulmastaan. Pojat ovat kuin yö ja päivä: Göran on kepeä ahmatti, joka pystyy lihomaan sota-aikana, kun taas Frej on tunnollinen vilhokoskelamainen komentaja, jolla on hyvät suhteet joukkioonsa. Se on aika eriskummallista, sillä vaikka on sota, kielimuureja ei ihan helposti kuitenkaan murreta.

Lundberg kirjoittaa ihanasti! Sen tietenkin arvasi Jään perusteella, mutta että joku osaa sanoa tällä tavalla: 

"Luulisi että selvittäisiin vähemmälläkin, mutta suomalaiset ja venäläiset saavat rehkiä hirveästi kuolemansa eteen. He raahaavat ja kiskovat tykkejä ja kranaatinheittimiä, juoksevat kyyryssä soiden ja hetteikköjen läpi raskaissa pakkauksissa, tonkivat ja kaivelevat, matelevat ja ryömivät. 'Ei rauhaa ikuista voi saada, ken tulen läpi ei kulje', soi Frejn päässä kun hän painuu eteenpäin jalkaväen kanssa."

Tai lähetti tuomassa suruviestiä:

"Poika tietää millaista se on. Niin kauan kuin sähkösanoman kuorta ei ole avattu, on vielä toivoa. Kirjoittava käsi vapisee yhtä paljon toivosta kuin kauhusta, tietämättömyys antaa ohikiitävän huojennuksen tunteen. Lähetti saa kumartaa ja sanoa hyvästi ja ottaa pyöränsä ja ajaa pois, hänenhän on hoidettava työnsä."

Luettu isoja ja painavia

Muutama kuukausi sitten sain luettua Ulla-Lena Lundbergin Jään ja ajattelin ilahtuneena, että mikäs tässä, lukaisenpa uusimmankin Finlandia-voittajan heti perään. 'Lukaista' on täysin väärä verbi kuvaamaan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -teoksen (2013) läpikäymistä. Lukemiseni jumitti, jumitti ja jumitti. Minulla ei ole enää tässä vaiheessa tarkkaa tietoa, kuinka paksusta kirjasta oli kyse, mutta pitkältä se tuntui. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani on kyllä hieno, ja pidin kovasti Alja-tyttären elämän kuvaamisesta. Äiti Maria Tsvetajeva sen sijaan jäi etäämmälle, enkä oikein päässyt sisälle romaanin lyyrisiin kohtiin. Nyt vain pohdin, kuinka aloittelijatason lukija olenkaan, koska en vaikuttunut venäläisestä runoilijasta ja hänen tyttärestään kertovasta romaanista. Pitäisi ehkä yrittää uudelleen.

Toinen tiiliskivi, jonka lopetin vasta eilen, on Pekka Hiltusen kolmas romaani Iso (2013). Päähenkilö Anni Kantto on 37-vuotias nainen, joka on fiksu, lihava ja terve. Kaikkea näitä kolmea hän on huomattavan paljon, ei siis vain hieman. Koska pidin Hiltusen edellisistä romaaneista, minulla oli toiveikkaita odotuksia Isosta. Vasta runsaan puolenvälin eli siis 250 sivun jälkeen tuntui, että romaanihan on mainio! Annista on vaikea olla pitämättä, jos jaksaa taistella alun kanssa ja tutustua naiseen. 

Hesarissa aprikoitiin viikko sitten, onko lukeva sivistyneistö vähenemässä Suomesta. En tiedä, kuinka monen lukijan aika riittää siihen, että kirjat ovat massiivisia ja vasta muutaman sadan sivun lukemisen jälkeen saa "palkinnon" lukemisesta. Saksassakin ehkä eräs von Goethe taisi aikoinaan tuumata: "Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyesti, kirjoitan siis pitkästi." Pitäisikö tämä ottaa ohjenuoraksi? 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Olen siitä epätrendikäs lukija, ettö luen Finlandia-voittajiakin vasta vuoden viiveellä. Ehkä se kuitenkin kannatti, sillä muistan reilu vuosi sitten hieman ärtyneeni siitä, että jokainen blogi oli täynnä Ulla-Lena Lundbergin voittoisaa romaania. Jää sitä ja Jää tätä. 

Nyt vuotta myöhemmin olen ollut koko alkuvuoden - siis vajaan viikon - huikean onnellisesti Luodoilla  Petter Kummelin perheen kanssa. Sodat ovat juuri päättyneet ja nuori pappi tulee vaimonsa Monan ja yksivuotiaan Sanna-tyttärensä kanssa saarnaamaan suoraan saaristolaisten sydämiin. Petter ihastuu välittömästi eristyksissä asuviin ihmisiin ja hekin innokkaaseen pastoriin, joka on aina valmis kuuntelemaan seurakuntalaisiaan. Samaan aikaan melkoinen työnarkomaani Mona-vaimo lypsää, pyykkää, leipoo, kokkaa, juoksee ja pitää jalat tukkevasti maassa.

Vaikka romaanin juoni ei ole mitenkään järisyttävän mutkikas - Jäässähän perhe muuttaa saaristoon ja asettuu sinne, ja siinä se - on se silti koskettava. Sehän kertoo ihmiselosta kaiken: kuinka tehdään työtä, rakastetaan, luodaan suhteita, löydetään paikka maailmasta, jätetään siihen merkki, erehdytään, menetetään ja jotenkin noustaan. Voiko enempää saada? Entistä koskettavammaksi Jään tekee se, että se kertoo kirjailijan omasta suvusta. Tämän tiedon luin kuitenkin vasta Jään lukemisen jälkeen, joten ajattelen romaanin puhtaasti fiktiivisenä teoksena.

Romaanin nimi Jää mietityttää. Luodot ovat tietenkin veden ympäröimiä, ja talvella meri jäätyy. Kulkemisessa on omat haasteensa - on vuodenaika mikä hyvänsä. Koska romaanin nimi on kuitenkin Jää eikä esimerkiksi Vesi, talvi on kesää merkityksellisempi, ja kylmään aikaan romaanin kliimaksikin sijoittuu. Konkreettisen jään lisäksi ihmissuhteissakin on jäätä: jotta uudesta asukkaasta tulee osa kotipaikkaa, täytyy jäätä rikkoa. Matka ajatusten ja sydänten välillä voi olla pitkä tai yllättävän lyhyt - mutta silloin täytyy olla Petter Kummelin sosiaalinen silmä ja kyky sulautua ympäristöön.

Jotkut teokset herättävät musiikillisia mielikuvia. Lundbergin Jäätä lukiessa mielessäni soi koko ajan tämä kappale: