Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Lauantai-iltana tv ei katsojaa imartele saati rakasta. Parhaaseen katseluaikaan tulee ensimmäistä kertaa Kingi, jossa Putouksesta tutut (kivat) näyttelijät parodioivat Idolsia ja muita musiikki-realityja. Mutta että puolitoista tuntia? Parhaaseen katseluaikaan? Raakkuvalla äänellä? 11-vuotiaskaan ei jaksa ohjelmaa katsoa, vaan alkaa ahmia Nälkäpelin kolmatta osaa.

Minä tartun Antti Arnkilin Lauantaiesseisiin (2014), koska aamulla olen kahvikupin ääressä lukenut Hesarista Jari Ehrnroothin ajatuksia siitä, että nykyihminen palvoo itseään ja välttelee henkistä ja moraalista kasvua. Siksi siis esseitä eikä viihdettä.

Arnkilia lukiessani minä kuitenkin viihdyn. Vallan mahdottoman hyvin, vieläpä. Nyt vasta ymmärrän puoliksi näkemäni Lars von Trierin Malancholia-elokuvan. Luulin sitä avioliittodraamaksi, kun myöhästyin hieman aloituksesta ja nukahdin sohvalle sen jälkeen, kun Kirsten Dunst kohteli kaltoin Alexander Skarsgårdia. Essee Skavabölen pojista muistuttaa minua, miksi se kannattaa taas kerran käsitellä asiakkaiden kanssa. Entäpä toiseksi viimeinen essee Reko Lundánista? Se vahvistaa vain mielikuvaani vahvasta aikalaiskuvaajasta.

Ihanin on kuitenkin lopussa. Reunassa-essee kertoo lapsuudenkesistä Hiidenveden rannalla, jossa aurinkoiset päivät elettiin boheemissa idyllissä rantasauna koko ajan kuumana. 

Vaikka lauantai-iltana yritän kasvaa henkisesti, jätän Arnkilin esseistä yhden lukematta, sen joka käsittelee minulle tuntemattoman ranskalaisohjaajan tuotantoa. Kun esseet on muuten luettu, katson Netflixistä kaksi viimeistä jaksoa Hannibalin ykköskautta. Taidan olla moraalisesta kasvusta vielä aika kaukana. 

Charlaine Harris: Definitely Dead

Saa nähdä, millaista matkailuenglantia Charlaine Harrisin Southern Vampire Mysteries -kirjasarjasta oppii. Nyt hallitsen aika hyvin vampyyri-, ihmissusi-, ihmistiikeri-, keiju- ja muodonmuuttajaterminologian. Luulenpa, että ne ovat aiheet, joista ensimmäisenä keskustelee allasbaarissa saksalaisturistien kanssa.

Uutta True Blood -kautta odotellessa.

Listen carefully

Reykjavikin kaupunginjohtaja Jón Gnarr ei ollut väärässä, kun ei kelpuuttanut porukkaansa ketään, joka ei ollut katsonut viittä tuotantokautta The Wire -sarjaa. Jos olisin islantilainen - joksi minua on kerran luultu ulkomailla kenkäkaupassa - olisin jo matkalla Gnarrin kaveriksi. Kahlaan nimittäin läpi jo toista tuotantokautta The Wire -sarjasta.

Jostain syystä (ja tämä on pieni ihme!) sarja meni minulta täysin ohi, kun sitä esitettiin tv:ssä. Olen ymmärtänyt, että sitä näytettiin sellaiseen aikaan, jolloin kiltit tytöt ja perheenäidit tuhisevat viattoman unta vuoteessaan.  Onneksi HBO:n sarjaa löytyy kaupan hyllyltä, jopa ensimmäistä tuotantokautta, jota minä ja joku mies, jolla on hyvä maku tv-sarjojen suhteen, olemme käyneet koko joululoman kärttämässä.

Langalla-sarja on jotenkin niin mainio. Siinä ei ole komeita miehiä eikä kauniita naisia, vaan pikemminkin rujoja yksilöitä, joilla on jokaisella jonkinlainen kamppailu meneillään. Jimmy McNulty on etsivä, jolla on kunnianhimoa, mutta ei kunnioitusta.  Perhe on heittänyt hänet ulos, koska punapäinen juristi on kiinnostanut häntä liikaa. Kima Greggs on ronskiotteinen mimmi, jonka herkkä puoli tulee esille kotona tyttöystävän kanssa. Herc ja Santangelo ovat väkivaltaan ja pikkuiseen vilppiin mieltyneitä konstaapelejä. Ja entäpä pomot? He ovat oman edun tavoittelijoita, juonittelijoita ja erittäin korruptoituneita. Ankeanoloisen Baltimoren rikolliset ovat ihan oma lukunsa. Ensimmäisellä tuotankaudella keskeinen miittipaikka on matalien kerrostalojen edessä oleva oranssi sohva, josta diilataan huumeita. Pikkupojat hääräävät reput selässään ja isompien tunnusmerkkinä on ase. 

Epäilen, että Langalla ei ole oikein tyttöjen sarja, mutta jokin siinä viehättää kovasti. Minun lisäkseni ainakin Hanna on tykännyt siitä, ja Gnarrilta ja Hannalta minä tämän sarjan vähän niin kuin keksinkin. Oli niin tai näin, ehkä minä tänäänkin hengaan isojen poikien kanssa Baltimoren satamassa ja ihmettelen konttien seassa, miten casen saisi selvitettyä.