Jo Nesbø: Lumiukko

Kesällä 2008 elin piinaavia hetkiä. Kädessäni oli uunituore Lumiukko, Jo Nesbøn seitsemäs Harry Hole -dekkari. Mitä pidemälle romaani edistyi, sen useammin vilkuilin lenkkipolulla olkani yli. Seuraako minua joku? Mitä jos näkisin rujosti irvistävän lumiukon, jolla olisi minun huivini kaulassaan? Tai jos näkisin valkoisena hehkuvan metallilangan, sellaisen, jolla jossainpäin maailmaa lopetetaan eläimiä? 

No, en nähnyt, mutta kerran näin miehen, jolla oli kesäkuumalla mustat nahkahanskat ja joka pysähtyi aina, kun minä hiljensin vauhtia. Arvatkaa, toivoinko olevani 195-senttisen Harry Holen kanssa lenkillä?

Viikko sitten luin Lumiukon toisen kerran, koska olen menossa puhumaan Harry Holesta kirjapiiriin. Hassua, miten rikosjuoni katoaa mielestä, mutta Harry henkilönä ei. Siksi varmaan kirjoitin hänestä vuosi sitten Rakkaani, romaanihenkilö -kirjaan: Harry todella tenhoaa tiensä jännityksennälkäisen sydämeen. 

Jo Nesbø: Veritimantit

Minulla on ollut joulukuusta saakka Harry Hole -pakkomielle, joka ei ota laantuakseen. Voiko enää karismaattisempaa rikostutkijaa kuin Harry Hole olla? 195 senttiä, vaalea, ja ne silmät! 

"Ja siinä se oli. Lapsenomainen pehmeä katse, aivan kuin Harryn silmien takana olisi ollut pieni poika, joka hymyili Rakelille. Katseessa oli jotakin teeskentelemätöntä. Jotain turmeltumattoman vilpitöntä. Rehellistä. Arvokasta. Katse oli sellainen, että siihen voi luottaa. Tai halusi luottaa."

Olen huonomuistinen lukija, koska en muistanut Jo Nesbøn Veritimanttien (alkup. Marekors, 2003) juonesta juuri mitään, vaikka olen lukenut sen vuonna 2006. Nyt suunnittelen - ainakin leikisti - matkaa Osloon Harry Holen jalanjälkiä seuraamaan. Kuuma kesä, Oslo, vuonot, Schrøderin kapakka...  

Lomakavereita: Harry ja Annika

Lomamatkalla Tallinnassa Harryn kanssa. 

Onneksi olen varsin tietoinen seuraavasta seikasta: olen tylsä lomakaveri, koska istun/pötkötän/kokkaan nenä kiinni kirjassa. Äskeinen joululoma ei ollut poikkeus.

Siksi minulla onkin lomia varten paperiset leikkikaverit. Tällä kertaa he olivat Harry Hole ja Annika Bengtzon. Lukaisin toisen kerran mielestäni parhaan Nesbø-dekkarin Suruton erästä vielä epävarmaa projektia varten ja uusimman Marklundin, koska työkaveri sattui sen omistamaan ja minä sain puhejudolla keploteltua Ajojahdin itselleni loman ajaksi.

Millaiset leikit meillä olikaan! Annika ja Harry lähinnä raahasivat minua pitkin Osloa ja Tukholmaa, ja minä tietenkin hidastin heidän tutkimuksiaan kiljuen välillä jännityksestä. 

Mitähän tapahtuisi, jos Annika ja Harry oikeasti joskus kirjan sivuilla tapaisivat? Luulen, että olisin hieman mustasukkainen, koska pelkään, että Harry vaihtaisi minut, uskollisen lukijansa, menevään iltapäivälehden toimittajaan, jonka toinen luonto on jahdata rikollisia. Minähän taas yritän karttaa heitä. 

Tästä kummallisesta ajatusleikistä tulee mieleen, oliko loma jotenkin liian pitkä, koska ajattelen näin levottomia?

Jo Nesbø: Poliisi

Pitkin talvea olen keskustellut yhden jos toisenkin dekkarifanin kanssa Jo Nesbøn Aaveesta: siis onko Harry Hole vai eikö hän ole? Kukin täydentäköön kysymyksen parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse olen ajatellut, että ei missään nimessä! Niin kuin ei olekaan.

Nesbøn uusin dekkari Poliisi (2013, suom. 2013) todistaa samaa kuin omat arvailuni. Hassua mutta toisaalta ihan nerokastakin on se, että minulla ei ollut aavistustakaan kirjan olemassaolosta, kun ihan viattomana lauantaipäivänä marssin penkomaan kirjakaupan alepokkarilaareja. Kassalla vilkaisin muhkeaan kovakantiseen, ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Kappas, uusin Harry Hole!

Voi vain kuvitella, millaista itsehillintää vaati säästää Poliisia lomalukemiseksi parisen viikkoa. Mutta onnistuin! Tämän takia olinkin surkeaa rantaseuraa Adrianmerellä, koska viihdyin enemmän nenä kirjassa kuin olisin kirmaillut uimarenkaan ja snorkkelin kanssa aalloissa.

Miksi sitten edelleenkin pidän aivan valtavasti Nesbøn dekkareista, vaikka uutukaisessa on hirveästi henkilöitä, hämäytyksiä, väkivaltaa ja juonenkäänteitä (ja pikkuisen hätäinen oikoluku - hoi siellä Johnny Knigassa, RYHTIÄ!). Lauantain Helsingin Sanomissa Antti Majander on ratkaissut arvoituksen. Ja kyllähän minä sen tiesin aikaisemminkin: olen lätkässä Harry Holen persoonaan. Rikoksista viis, kun tykkää henkilöstä! Ehkä siis luenkin Nesbøn dekkareita enemmänkin romanttisena viihteenä, jossa pääosassa ovat oslolainen rujo keski-ikäinen poliisi ja meikämimmi. Outo ajatus, kieltämättä.

Poliisi-dekkarin juonesta ei oikein voi paljastaa mitään, jotta ei tulisi paljastaneeksi liikaa, mutta pakko avautua, että uusimmassa SSKK:n asiakaslehden Nesbøn uusimman esittelyssä oli kyllä paljastettu juonesta turhan paljon. Onneksi olin lukenut teoksen, sillä muuten olisin lähettänyt kirjakerholla vieläkin suoremman palautteen kuin nyt tein. 

Italian reissun toisena rantapäivänä olin tolaltani. Nesbø teki Poliisissa sellaisen ratkaisun, että illalla oli nautittava tupla-Bellini, enkä suoraan sanoen ole vieläkään täysin toipunut.