Ääriolosuhteet

Tunnustetaan nyt ihan suoraan, että minulla on harvoin luova olo - mutta tänään sellainen tila sattui kohdalleni. Minulla on tästä ihan teoriakin, ja sen nimi on Ääriolosuhteet. Tarvitsen ääriolosuhteita, jotta pystyn olemaan luova. Tänään kaikki oli kohdallaan. Näin se meni:

Heräsin kuudelta migreenin, otin lääkkeen ja yritin jatkaa unia. Turhaan. Vapisevana ja hieman hauraana hain postin, söin epäterveellisen aamupalan ja aloin töihin. Nyt on taas se aika vuodesta, että saan arvioida asiakkaita oikein kunnolla. Pöydällä oli kymmensenttinen pino konseptipapereita. Luin kolmisenkymmentä vastausta äärettömän keskittyneesti. Välillä käväisin pikatreffeillä perheeni kanssa kaupungilla, mutta ne menivät niin kuin pikatreffit usein: huonosti, arkisesti. Lähdin lenkille puoli kuudelta, 11 ja puoli tuntia heräämisen jälkeen. Oli hämärää ja sateista. Korvanapeissa soi Scandinavian Music Group, Foo Fighters, Bo Kaspers Orkester ja mitä näitä nyt on. 

Ja silloin olin yhtäkkiä luova. Äärimmäisen väsyneenä ja nälkäisenä. Keksin työpaikan vanhimmille asiakkaille jäähyväislaulun, jota ei koskaan esitetä, uusia juonenkäänteitä kirjaan, tulevan tukkamallini, kevätjuhlan asun, uuden kirjoitusidean. Näppäilin osan keksinnöistäni puhelimen muistikirjaan vesisateessa ja jatkoin tyytyväisenä kotiin. 

Luovuusvaelluksellani mietin myös Aki Ollikaisen Nälkävuoden (2012) ääriolosuhteita. Siinä eletään 1867-1869 nälkävuosia, joita tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Helsinkiläiset Renqvistin veljekset katsovat maailmaa parempiosaisten parista, torpparipariskunta Juhani ja Marja äärimmäisen nälän ja sairauden keskeltä ja senaattori parannusyritystensä valossa. Koskettavin on tietenkin Juhanin ja Marjan  ja heidän lastensa kohtalo. Jos olisin historian opettaja, saattaisi olla, että opiskelijani lukisivat tämän Ollikaisen romaanin jollakin kurssilla. Fiktio nimittäin auttaa muistamaan historian, vaikka sen sisältö koskisikin.