Cormac McCarthy: Veren ääriin

Koko joululoman olen hokenut miehelleni, että hänen pitää, kannattaa, täytyy ja on pakko lukea Cormac McCarthyn Veren ääriin -lännenromaani (1985, suom. 2012), koska hän pitäisi siitä varmasti. Mitään ei ole tapahtunut. Minä sen sijaan olen herkutellut sitä ja suklaata pieniä eriä kerrallaan. Ne eivät oikein sovi yhteen, jos rehellisiä ollaan.

Veren ääriin -kirjassa eletään 1800-lukua ja ratsastetaan pitkin preeriaa. Mistään ei syöksy apuun John Wayneä, kun taisto alkuperäiskansojen ja vähän muidenkin kanssa on pahimmillaan. Tapahtumat nähdään alussa 14-vuotiaan pojan silmin, ja tulee väkisinkin mieleen, olisivatko asiat menneet näin, jos äiti olisi puuttunut elämään. Romaani on hienoa ympäristön kuvausta, käsittämättömiä henkilöitä, raakuutta ja veret seisauttavaa dialogia. Kummallisin yksityiskohta on kenties koru, joka on näpräilty kokoon mustuneista ihmiskorvista, omituisin henkilö taas kalju tuomari Holden, joka jakaa oikeutta omien lakiensa mukaan.

"Poika ajatteli että hän tarkoitti lintuja tai maassa ryömiviä otuksia mutta pappismies katsoi häntä pää kallellaan ja sanoi: Yksikään ihminen ei oo siitä äänestä vappaa. 

Poika sylkäisi nuotioon ja kumartui työhönsä. 

Minä mittään ääntä oo kuullu, hän sanoi.

Kun se vaikenee, Tobin sanoi, sinä tiiät että oot kuullu sen koko ikäsi.

Näinkö on?

Näin.

Poika käänsi nahanpalaa sylissään. Pappismies katseli häntä.

Yöllä, sanoi Tobin, kun hevoset on laitumella ja porukka nukkuu, niin kuka kuulee kun ne laijuntaa?

Ei niitä kukaan kuule jos kaikki nukkuu.

Justiinsa. Ja jos ne lopettaa syömisen niin kuka herrää.

Joka mies.

Justiinsa niin, sanoi entinen pappi. Joka mies."