Viikonlopun aikana olen laiskotellut oikein kunnolla, käynyt kolme kertaa kävelyllä, tehnyt sudokuja ja lukenut paljon: vanhoja naistenlehtiä, Hesareita ja Pauliina Vanhatalon Korvaamaton-romaanin. Viimeksi mainittu on hieno kirja, ja hetken keskellä kirkkainta kevätsunnuntaita olin äärettömän surullinen kirjan päähenkilön Aamun kohtalon takia. Edelleenkin kirjan teema mietityttää.
Aamu on Vanhatalon päähenkilö, keski-ikää lähestyvä käräjäoikeuden tuomari, joka jättää avomiehensä Harrin ja tämän kolme lasta ja menee töihin vieraaseen kaupunkiin. Lähdölle on syy, henkilökohtainen tragedia ja uusioperheen arjen pyörittäminenkin, joka ei ole tuntunut omalta. Aamu on kohdannut sen suurimman surun, sen, jota kaikki eivät onneksi joudu kohtaamaan ja joka saa ihmisen polvilleen.
"Työnnän avaimen lukkoon ja avaan työhuoneen oven, en tajua edessäni odottavaa näkyä. Tuolissani istuu nainen ja hänen sylissään on lapsi, vauva, se imee valkoista paljasta rintaa, ja minulle puhutaan jotakin. Kuulen sanat mutten käsitä niitä.
- Anteeksi mulla oli tänne vielä avain, Manna toistaa. - Me sovittiin naisetn kanssa että toisin tänään tämän meidän prinsessan näytille. Sitten tytölle tuli matkalla nälkä ja ajattelin että parempi syöttää ensin. Tulee parempi ensivaikutelma kun neiti ei ihan heti kilju tyhjää mahaa.
Käännyn selin ja teen asiaa kirjahyllylle, rauhoitan pamppailevaa sydäntäni."
Pauliina Vanhatalo on vahva kirjailija, joka kuvaa osuvasti työelämää ja arjenpyöritystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti