Hirveän ylpeä

Olen hirvittävän ylpeä siitä, että Seinäjoen kaupunginteatteri esitti lähes puoli vuotta täydelle katsomolle mielettömän hienoa Dance of the Vampires -kulttimusikaalia. Siitä saakka kun ala-kouluikäisenä pikkutyttönä pelkäsin valoisina kesäöinä keskiviikkoiltaisin katsomiani vampyyrielokuvia, olen ollut kiinnostunut vähäverisistä. Ja kyllä minua onkin hyvänä pidetty! John Ajvide Lindqvist tutustutti minut Ystävät hämärän jälkeen -romaaniinsa, Stephanie Meyer antoi minulle Twilightin, joka ehkä on liian lällyä vaativaan aikuiseen makuuni, mutta sainpahan materiaalia asiakastapaamisiin. HBO tarjoili minulle True Bloodia, jonka jälkeen Eric-nimi ei ole saanut ajatuksiani harhautumaan Kauniisiin ja rohkeisiin, vaan karismaattiseen viikinkivampyyriin. 

Paras on kuitenkin ollut Seinäjoen vampyyrimusikaali. Se kohtaus, jossa Sara toisen näytöksen alussa vaeltelee pimeyden kreivin linnassa ja odottaa, että hänestä tulisi jotakin muuta kuin hän on, nainen nimittäin, saa teatterin penkissä istuvan katsojan veren hyytymään. Ei siksi, että tekisi mieli käskeä Sarahia pakenemaan, vaan siksi, että kreivi Krolock hillitsee itsensä, vaikka yö saa järjen himmenemään.