Paul Auster: Sunset Park

"Hän seisoo talon etukuistilla katselemassa sumua. On sunnuntaiaamu, ja koska ulkona on lähes lämmintä, liian lämmintä joulukuun alun sääksi, tuntuu kuin olisi jonkin toisen vuodenajan tai leveysasteen päivä, kostea ja elvyttävä, sellainen kuin ehkä jossain trooppisessa maassa. Kun hän katsuu kadun poikki, sumu on niin sakeaa, ettei hautausmaakaan erotu. Omituinen aamu, hän tuumii. Pilvet ovat laskeutuneet maahan saakka ja maailma on muuttunut näkymättömäksi - mikä sinänsä ei ole hyvä eikä paha asia, yksistään omituista." (Paul Auster, Sunset Park, 2010)

Minä sitten kadehdin Paul Austeria, koska hän a) on kiinnostavimpia amerikkalaisia kirjailijoita ja b) on saanut vaimokseen Siri Hustvedtin. Tai oikeastaan minä kadehdin vielä enemmäm Siri Hustvedtiä, koska hän a) Amerikan kiinnostavimpia kirjailijoita, b) hän juo aamukahvinsa Paul Austerin kanssa ja c) hänellä on hurmaavin nauru maailmassa. Mistä nämä kaksi aamukahvin äärellä oikein puhuvat? 

Austerin Sunset Park on käsittämättömän hieno kirja siitä, että omaa menneisyyttään ei voi piileskellä loputtomasti. Pian kolmikymppistä Miles Helleriä kaihertaa syyllisyys velipuolen kuolemasta, ja hän joutuu palaamaan takaisin kotiseudulleen New Yorkiin, koska aivan liian nuoren tyttöystävän sukulaiset aiheuttavat harmia Floridassa. Rahaton Miles asettuu vallattuun taloon ystävänsä Bingin kutsusta. Taloa asuvat myös Alice ja Ellen, väitöskirjan tekijä ja kuvataiteilijan raakile, joilla on omat ongelmansa. 

Olen viime aikoina jotenkin jumittunut lopetuksiin ja haluan jatkuvasti kokea upean lopun lukemisen päätteeksi. Auster ei petä siinä, lukekaa vaikka.