Olen lukenut kullannupulle ensimmäistä Harry Potteria niin, että ääneni on melkein käheä. Mutta siitä viis, kyllä se on sen arvoista. Ihmeellistä on, että voi palata vuosia sitten löytyneeseen paikkaan, jossa uusi on satumaista, hahmot ovat hullunkurisen erilaisia, pelko on välillä suunnatonta, pelastus on ihmeellistä ja mikä parasta - ystävyys voittaa kaiken. Ihmeellistä on sekin, että joskus ärhäkkä Tyttöni rauhoittuu, kääntää minulle sivun, kysyy ensimmäisenä koulusta tullessaan, luetaanko taas Harrya. Ja sitten me luetaan.
JK. Mistä tuntee todellisen fanin? Tylypahka-legoista tietenkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti