Hiihtoa

Meillä hiihtäminen noudattaa usein samaa kaavaa. Ensin säädetään nauhojen kanssa eikä niissä saa auttaa lainkaan, vaikka on satavarmaa, että jossain vaiheessa ne aukeavat. Kun yrittää sanoa, että kohmeisin sormin ei ole hauskaa näprätä nauhoja, niin vastaukseksi saa mistermallorcamaisen "Saletisti natsaa". Sitten otetaan sukset esiin ja tuskaillaan pyörätietä sata metriä, että päästään ladulle, jota hiihdetään vastavirtaan hetki, että päästään oikealle ladulle. Kun vihdoin ollaan niin kuin muutkin, menossa samaan suuntaan, ollaan varsin mairealla tuulella kummatkin. Jutellaan hassuja, pohditaan Potterin Harrya, mietitään, mikä elokuva olisi kiva nähdä seuraavaksi. Sauvotaan loivaa nousua, jotta saadaan laskea pari kunnon mäkeä. Jompikumpi meistä muksahtaa nurin useasti. Mutta se ei haittaa, koska ollaan keskellä hiihtoretkeä. Loppumatkasta on sitten toisen hiihtäjän vika, jos kaatuu. Nauhatkin taitavat aueta ja joskus putoaa mono jalasta.

Mutta kyllä se on sen arvoista. Ainakin silloin, kun tuntuu jo aavistuksen keväältä, eikä männyissä, joita vielä edespäivänä toljotti suu auki ja mietti, kuinka hienoilta ne näyttävät lumikuorrutteisina, ole enää lunta lainkaan ja aurinko heijastuu niiden märästä rungosta.