Suzanne Collins: Matkijanärhi

En muista, olenko aikaisemmin kirjoittanut siitä, että tykkään hirvittävästi ajatuksesta, että nuoret ja aikuiset lukevat samoja kirjoja. Käytännössä tämä menee varmaankin enemmän niinpäin, että aikuinen tarttuu nuorten kirjaan. Romaaneja, jotka on tarkoitettu nuorelle lukijalle, mutta joihon aikuinenkin tarraisi innokkaasti, on kuitenkin aika vähän. Jos ei Harry Potteria, Louis Sacharin Paahdetta, Sari Peltoniemen Suomua ja muutamaa muuta oteta huomioon, valikoima on ollut tähän saakka minimaalinen. Sitten tuli Suzanne Collins ja kirjoitti Nälkäpeli-trilogian. Sen jälkeen juttua on riittänyt lähes joka teinin kanssa.

Oma kullannuppuni on pian yhdeksänvuotias, joten joudun vielä hetken odottamaan, että hän lukee Nälkäpelit. Jotenkin jo tiedän, että lukijana Tyttö on sellainen, joka sulkee huoneensa oven ja tulee ulos vasta, kun kirja on luettu loppuun. Tähän saakka kirjat ovat olleet helppoja lasten romaaneja paria Harry Potteria lukuun ottamatta, ja kirjastossa on käyty monta kertaa viikossa. Se on ihanaa!

Suzanne Collins on opettanut aika monen teinin lukemaan J. K. Rowling -hurmoksen mentyä ohi (Tai ehkä se ei toivottavasti mene ohi ikinä!), ja se on hirveän siistiä. Trilogian viimeinen osa Matkijanärhi on haastava, mukaansatempaava ja surullinen. Se on hienosti rakennettu dystopia maailmasta, jossa päähenkilön Katniss Everdeenin koti ja koko Vyöhyke 12 on pyyhitty pois kartalta. Nuori kapinallinen elää nyt Vyöhykkeellä 13, joka on vastarinnan salattu pesäpaikka. Kapinaliike yrittää kukistaa Capitolin ja presidentti Snow'n, mutta ovatko vastarinnan uudet johtajat sen parempia kuin vanhatkaan? Katnissistä tulee Matkijanärhi, kapinan symboli, jonka tarkoitus on johdattaa Panemin valtakunnan jäljelle jääneet ihmiset kohti vapautta. Romaanitrilogian tärkeä kysymys kuuluu, mikä on rakastamisen ja suojelemisen arvoista. Tästä jos mistä riittää juttua iltapalalla juustonäkkäreiden äärellä.