Turkka Hautala: Paluu

Parin viime viikon aikana olen viettänyt mukavia hetkiä suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa. Kiitos, Kari, Miika ja viimeisimpänä Turkka! Vaikka Finlandian saakin nainen, kyllä pojatkin osaavat. 

Turkka Hautalan esikoinen Salo (Finlandia-ehdokas muuten) oli mainiota luettavaa ja niin on Paluukin (2011). Väinö Linna -niminen nuorukainen palaa kotikonnuilleen etsimään alkoholisoitunutta isäänsä. Reilun viisikymppisen isän "ura" on edennyt jo pitkälle. Puistossa istuskelua on paljon, liikkeet ovat hitaita ja puhe matalaa. :

"Miten sä oot isä jaksellu?
  Hyyvin hyvin. Juu. Ei mitään hätää.
  Kun vaan kun et oo vähään aikaan kirjoittanutkaan niin.
  Joo. Loppu kirjepaperi.
  Jaa.
  No ei vaan. Se on semmosta joskus. Ettei kirjeitä viitti kirjotella. Näin.
  Se sepä se kun niitä oot aina sentään... Että tässähän alkaa -
Isä suoristautui, katsoi Väinöä pöydän yli kärsivällisen painokkaasti.
  Väinö minä sanon sinulle enää yhden kerran. Sinun. Ei. Tarvi olla huolissas. Ei nyt eikä ikinä. Minä pärjään aina.
Väinö katseli isän vilpittömyyttä tavoittelevia kasvoja.
  Mitä sä teet kaiket päivät?
  Teet ja teet, voi nyt... Kun minä nimenomaan en tee mitään. Eihän taivaan linnuiltakaan tommosia kysellä."

Väinön isä, Heikki Linna alias Hänk Puukoski, seuraa idolinsa Bukowskin jalanjälkiä. Asema puiston remukatraassa on mukavan keskeinen, ja miehestä pidetään. Väinön suhde alkoholiin on toinen: hän ei juo sosiaalisuuttaan vaan käyttää ilolientä uskaltaakseen avata suunsa.

Turkka Hautala kirjoittaa elävästi ja tuo puhekielisillä repliikeillä (joskus jopa aika tarkkaan litteroiduilla!) uskottavuutta tekstiin. Välillä Paluu käväisee Väinön nuoruudessa, välillä suunvuoron saa isä kirjoittamansa päiväkirjaromaanin kautta. Väinön ja Eeva-siskon puhelut ovat raakoja mutta koskettavia. Paluussa on myös hieno lopetus, aivan niin kuin Miika Nousiaisen Metsäjätissäkin.

Kirjoita pian lisää, Turkka!