Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Kun luin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (1994) ensimmäisen kerran, minulla oli sähköpostin vakiotervehdyksen yhteydessä pitkään teksti I have heard the mermaids singing / I do not think that they sing to me. Varastin rivit Ihanien naisten alkusivuilta.

On vaikea selittää edes itselleni, miksi pidän Fagerholmin Naisista niin paljon, mutta yritetäänpä:
- Miljöökuvaus on fantastista. Tulee mieleen elokuvan lavastaja, joka näyttää lukijalle jokaikisen esineen ja rakennuksen, antaa hänen haistaa aurinkovoidetta ja kuunnella jazzia.
- Juoni ei ole kirjassa se tärkein - vaikka sekin on hieno! - vaan tunnelma,     joka syntyy lukemisen jälkeen, ja ajatukset jotka jäävät askarruttamaan,      vaikka kirjan olisi saanut loppuun monta päivää sitten.
- Naiskuvaus on vapisuttavaa. Bella on henkilönä aivan pakahduttava. Hän      on merenneito, joka ei istukaan keskiluokkaiseen olohuoneeseen ihan niin kuin aviomies Kajus on ajatellut.
- Ihanat naiset rannalla kerrotaan lapsen näkökulmasta. Päähenkilö Thomas    näkee, mitä aikuiset kesäparatiisissa tekevät, mutta ei ihan vielä ymmärrä, mistä kaikessa on kyse. Tietoa tihkuu hänelle, mutta hän ei ole varma, mitä tiedolla tekisi.
- Olen varmasti entisessä elämässäni elänyt 60-luvulla. Viittaukset Amerikan elämään ja kaikki ihanat yksityiskohdat ovat ihania: Bellan keltainen mekko, Sininen ruoho -hajuvesi, lasten käyttämä idi-halveksunta, Elizabeth Taylorin elämän vatvominen...

Nyt minulla on ikävä ihan oikeaa kesää, sitä että saa lajua toimettomana rannalla, lukea kirjaa, nostaa etusormella nenälle valuvia aurinkolaseja, kulkea sorteissa, nukkua pitkään, syödä terassilla (lounaaksi vain eilistä tai puuroa, koska kesällä ei jaksa keittää kahdesti), juoda boheemisti kuohuviinä keskellä viikkoa, käydä torilla ostamassa mansikoita.

Ihanat naiset rannalla vm. 2006.

Tänään alkaa Mad Menin neljäs tuotantokausi neloselta 23.45. Vihdoinkin, ihanaa 60-lukua!