Olli Jalonen: Poikakirja

Saatoin juuri lukea tämän vuoden parhaimman kirjani, nimittäin Olli Jalosen Poikakirjan (2010). Kaikki siinä toimii ja saa muistelemaan, millaista oli, kun olin lapsi: muistaa suvun kesäjuhlat, toppahaalarit ja lumiluolat, aikuisten Ramina-pelit ja Safiirin ja Teräksen. Mielessäni on kristallinkirkkaana, kuinka loukkaantunut olin, kun isäni väitti, etten voi ymmärtää kyseistä scifi-sarjaa. Minä todellakin ymmärsin.

Poikakirjan kertoja elää lapsuuttaan paria kymmentä vuotta ennen minua. Hän on Olli-niminen poika, jonka lapsensilmin pikkukaupunkielämää havainnoidaan. Ja voi kuinka viatonta kaikki on! Ei ihan vielä ymmärretä, mistä aikuisten maailmassa on kyse. Lähellä ollaan, mutta kaikki ei osu kuitenkaan aivan kohdilleen.

Enimmäkseen Jalosen kirjassa ollaan kansakoulun poikaluokalla, jota komentaa sotilaallinen opettaja, jolla on vähintäänkin omalaatuiset metodit saada poikajoukko ruotuun. Luokassa tehdään erilaisia muodostelmia niin, että kaikkien kiusaama Elefantiksi ristitty pulska poika menettää kävelykykynsä. Puukäsityöluokan tapahtumat on trilleri vailla vertaa. 

Pidin hirvittävästi Poikakirjan perhekuvauksesta. Ollilla on kolme isompaa siskoa ja nuorempi sisarus, Pieni, jolla on oma hiljainen autistin maailmansa. Pienen sukupuoli jäi minulle arvoitukseksi - pojaksi hänet kuitenkin ajattelin. Perheen isä opettaa Ollille, kuinka maailmassa eletään ja kasvetaan mieheksi lempeällä tavalla. Saunomiset ja kesämökkivierailut on niin elävästi kerrottu, että melkein haistaa uusienperunoiden ja nokareiksi paloitellun nötkötin tuoksun.