Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Voi että. Olen niin onnellinen, että tänä kesänä on ollut haastelliset kelit, jotta olen voinut keskittyä olennaiseen eli lukemiseen. (Höh, mitään onnellisia tässä olla, haluan auringon taivaalleni nyt heti!) Kun toukokuussa ostin Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia ((2011, suom. 2012), en sentään arvannut, että pidin käsissäni kultakimpaletta, jota kannatti säästää heinäkuun lopulle. 

Takakansitekstin lainaus itse romaanista on osuva: "Koko jutussa alkoi olla kohtalaisen koomisia ja shakespearilaisia piirteitä: Larry rakasti Mitchelliä, joka rakasti Madeleinea, joka rakasti Leonard Bankheadia." Vaikka sitaatti kielii siitä, että kyseessä on ihmissuhteita käsittelevä kirja, mitään chick litiä tai naisille kirjoitettua kirjallisuutta Naimapuuhia ei ole.  Henkilöt ovat hirveän eläviä ja heidän ongelmansa ovat suuria ja liiankin tosia. Madeleine, joka on päättänyt opiskella viimeisen collegevuotensa säntillisesti selibaatissa, tapaa Leonardin, joka on maanisdepressiivinen - ja tietenkin rakastuu, koska häilyväinen mies on parhaimmillaan vastustamaton. 

Naimapuuhia lukiessaan miettii väkisinkin Jane Austenin avioliittoromaaneita ja sitä, kuinka monet sankarittaret avioituvat (tai ovat avioitumaisillaan) väärien miesten kanssa. Vai ovatko he sittenkään vääriä? Ehkä uusi, se oikeasti sopiva puoliso sittenkin vain mutkistaisi asioita entisestään.

Eugenideksen Middlesex-romaani on samalla tavoin hauska kuin Naimapuuhiakin. Vaikka niissä kerrotaan isoista ja vakavista, koko elämän täyttävistä asioista, silmäkulmassa on kuitenkin pilkahdus, jonka aiheuttaa se, että pystyy nauramaan kurjallekin tilanteelle ja itselleen.

Naimapuuhista on kirjoitettu monessa blogissa ja sanomalehdessä, vaikkapa Hesarissa.