Kathryn Stockett: Piiat

Kantaa olkalaukussa viiden päivän ajan pokkaria, jonka kannessa lukee Kathryn Stockett ja Piiat on melkein yhtä mainiota kuin olla viisi päivää Nizzassa keskellä kaameaa lokakuuta. Nämä kaksi yhdistettynä toimivat täydellisesti. Kun on lapsen kanssa kahden matkalla, tarvitsee jonkinlaista aktiviteettiä illoiksi, koska 8-vuotias ei jaksa istua katselemassa pimenevää iltaa ravintolapöydässä ihan loputtomiin. Näihin hetkiin on Piiat mitä parhainta ajanvietettä, eikä oikeastaan pelkästään tätä. Se on lupaus siitä, että nyt voi hieman liikuttua ja tuntea hetken olevansa jotenkin parempi kuin mississippiläiset valkoiset kotirouvat, joiden käytös palvelijoita kohtaan ei ollut kovinkaan mallikasta. (Hetki menee tietysti nopeasti ohitse, koska tajuaa, ettei kyllä oikeasti ole mikään mallikansalainen.)

Piiat-romaani käyttää näkökulmatekniikkaa ja kertoo 60-luvun tapahtumista välillä parikymppisen valkoisen Skeeterin, välillä tummaihoisen Aibileenin ja Minnyn näkökulmasta. Kaikista heistä on pakko pitää! Skeeteristä siksi, että hän irrottautuu bridgekerhostaja ryhtyy kirjoittamaan mustien palvelijoiden tarinaa, Aibileenistä ja Minnystä siksi, että he eivät lopulta tyydy kapinoimaan vain sydämessään valkoista valtaa vastaan, vaan uskaltautuvat Skeeterin haastateltaviksi. Kirjan koskettavimpia kohtia ovat Aibileenin ja lapsen kohtaamiset, joista käy ilmi kirjan ydin: miten voi olla mahdollista, että lapsena rakastaa tummaihoista hoitajaansa, mutta aikuisena rakentaa tälle oman käymälän, ettei saa mitään tartuntoja?