Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

  Motorolan tuolla puolen, hautausmaan homeelta haisevan ja hämärän kivimökin olohuoneen tuolla puolen ei ollut mitään.
  Radioon nojaavan äidin, pianomusiikin tahtiin nyökkäilevän ja hymyilevän äidin, tämän hetken, tämän hetken onnen tuolla puolen ei ollut mitään.
  Kun musiikkiin tuli tauko, lyhyen lyhyt tauko sonaatin osien välillä, äiti kuiskasi Rebeccalle: "Arthur Schnabel. Soittaa Beethovenia. Kappaleen nimi on 'Apassionata'." Rebecca kuunteli innokkaasti vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä äidin sanat tarkoittivat. Beethovenista hän oli kuullut, kaikki muu oli outoa. Hän näki, että äidin pehmeänväsähtäneet tytönkasvot kiilsivät kyynelistä jotka eivät olleet kivun tai surun tai nöyryytyksen kyyneliä.

Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär (2007, suom. 2009) on kirja, jonka ei toivoisi loppuvan. Kun on 678 sivua kulkenut Rebecca Schwartin rinnalla, on vaikea sanoa hänelle hyvästi. Hänestä tietää liikaa: Tietää, että Rebecca on lähtenyt Saksasta natseja pakoon ja että opettajaisä on laitettu kaivamaan hautoja Amerikassa. Tietää, mitä isä on tehnyt perheelle. Tietää myös, että Rebecca on kohdannut miehen, jota on luullut rakastavansa ja jonka on luullut rakastavan. Tietää, että heillä on poika, jonka kanssa Rebecca on viimein ymmärtänyt paeta ja muuttaa nimensä. Tietää, että miehiin on vaikea luottaa, kun on kokenut saman kuin Rebecca.

Kun on melkein 700 sivua lukenut Oatesia, tietää, että kirjailijan kieli on juuri sitä kieltä, mitä itse haluasi osata.