Voiko nainen, jolla on vanhempina Ingmar Bergman ja Liv Ullman, ylipäänsä kirjoittaa mitään keskinkertaista? En usko. Linn UllmaninAarteemme kallis -romaani (2011, suom. 2012) on hieman niin kuin Siri Hustvedtiä tai Monika Fagerholmia lukisi. Tai ehkä Michael Cunninghamia, jos ymmärrette, mitä tarkoitan. Lukemisen jälkeen olo on hieman haikea ja kaipaa jotakin, mutta ei osaa pukea sitä sanoiksi. Jälleen kerran kyse on perheestä ja luurangoista kaapeissa. Isoäiti Jenny täyttää 75 vuotta eikä ollenkaan haluaisi juhlia muuta kuin yksinään vain viini seuranaan. Tytär Siri, juhlien järjestäjä, on nippu kireitä hermosäikeitä. Aviomies Jon, tauolla oleva kirjailija, katselee Mille-lapsenlikkaa sillä silmällä. Perheen vanhempi tytär Alma kipuilee esiteiniydessään. Ja sitten Mille katoaa. Jos romaanista pitäisi nostaa esille yksi henkilö, joka teki vaikutuksen, niin kyllä se Jon olisi. Kuvitelkaa keski-ikäinen kirjailija, joka on kirjoittanut trilogiansa kaksi ensimmäistä osaa, mutta ei millään saa aikaan kolmatta. Miehen aika menee siinä, että hän kuvittelee olevansa vastustamaton naisten silmissä. Hän pitää peliään usean naisen kanssa, mutta naiset eivät ole täysin nappivalintoja, koska Jonkaan ei ole sitä kuin omissa silmissään. Mutta mikä ego!
Aiemmin lukiessani tukholmalaista Jens Lapidusta olen mieltänyt Tukholman synkäksi kaupungiksi, jossa kannattaa olla varuillaan etenkin yökerhossa narikkamiesten kanssa. Eivätkä opiskelijapiiritkään kovin puhtoisia ole. Nyt kuitenkin luin novellikokoelman Ainakin äiti yritti (2012, suom. 2013) ja suljin rikostarinat hymy huulillani. Nehän olivat hauskoja! Kun on tottunut Stocholm noir -trilogiassa siihen, että tarina ei pääty oikein kenenkään kannalta hyvin, kahdessatoista novellissa sen sijaan on jotain valoa tunnelin päässä, jos nyt haluaa kulunutta sanontaa käyttää, tai ainakin henkilöt pystyvät hymyilemään läpi kyynelten. Novelleissa vilahtelevat romaaneista tutut henkilöt, muun muassa Natalie, Ratko ja Jorge, ja lisäksi esitellään joukko uusia niin asianajajia kuin rikollisiakin. Ehdottomasti hauskin rikostarina on Pulveri, jossa pojat juhlivat Chorizo-nimisen kaverin 19-vuotissyntymäpäivää. Se ei mene ihan niin kuin elokuvissa, tai ehkä meneekin. Novellin kertoja käyttää mieletöntä vyörytystekniikkaa. Mahtaako Lapiduksen novelleista pitää, jos ei ole lukenut kolmea aiempaa romaania?
Reilu viikko sitten sain luettua Katja KallionSäkenöivät hetket (2013). Siitä saakka olen ajatellut kesää, kesää ja vielä kerran kesää - jopa hiihtolenkillä: Millaista on maata laiturilla ja huljuutella kättä laiskasti vedessä. Millaista on istua kotiterassilla kahvimukin äärellä ja tuijottaa vettä, joka sataa niin kovaa, ettei kuule omia ajatuksia. Millaista on juosta hieman liian myöhään kirjastoautolle ja sitten vain hymähtää, että seuraavallakin viikolla ehtii. Millaista on lähteä matkalle. Lähelle tai kauas. Säkenöivissä hetkissä ollaan enimmäkseen Hangossa. Romaani alkaa vuodesta 1914, kun Inga ja Elly-tytär viettävät kesäänsä kylpylässä. Sattuu monenmoista, niin kuin usein käy, ja yksi tilanne johtaa toiseen. Parinkymmenen vuoden päästä Ellyn tyttäret Beata ja Harriet ovat nuoria naisenalkuja, ja taas kipuillaan, mutta samalla eletään säkenöiviä päiviä. Katja Kallion uusimmassa romaanissa ei ole niinkään tärkeää se, mitä tapahtuu, vaan se, miltä tuntuu. Uskoisin, että tämä pätee niin romaanihenkilöihin kuin lukijaankin. Romaania lukiessani huomasin ajattelevani monesti, että tässä sitä nyt ajatellaan syvällisiä. Samalla kun kipusin latua ylöspäin lipsuvilla suksilla, työstin jotakin tunne-elämän solmua auki. Tuo hiihto-osuus ei muuten ollut metafora.
"Beatasta tuntuu, että kaikki muut ovat lakanneet tanssimasta ja katsovat heitä, mutta ei hän ole siitä varma. Varmaa on se, että kellään muulla ei ole merkitystä kuin hänellä ja Harrietilla. Hän ei välitä enää Effestäkään, tai välittää, mutta tuntuu kuin hän olisi kestänyt Effen lähdön jo kauan sitten. Solveigia Beata ei edes muista."
Kyllä se on kuulkaa niin, että ihminen tarvitsee välillä pieniä taukoja tälle matkalle, jonka varrella vilahtelee sanomalehtipinoja, pölypalleroita ja pyykkivuoria. Kun menee maanantai-iltana elokuviin, vaikka kaikki olisi kesken niin työ- kuin kotirintamallakin, saa itselleen tauon, jossa on jotakin taianomaista. Ison salin penkkiriveissä ei kukaan istu edessäni ja takanakin vain muutama innokas elokuvaharrastaja. Tämä ei tietenkään ole elokuvateatteriyrittäjän unelma, mutta katsojana minulle se on juuri sitä. Valkokankaalla pyörii Johanna Vuoksenmaan21 tapaa pilata avioliitto. Kun käyn yksin elokuvissa, pidän melkein kaikesta näkemästäni. Se on tietenkin hieman luonnotonta, koska oikeastihan kaikki näkemäni elokuvat eivät ole nerokkaita. Leffassa käynnille on kuitenkin muukin funktio kuin nähdä maailmankaikkeuden mahtavin taidespektaakkeli, ja se on nimenomaan tuo todellisuuspako, ja silloin kelpaa muukin kuin (vaikeatajuinen ja) palkittu Tree of Life. Vuoksenmaan 21 tapaa pilata avioliitto on juuri sellainen, millä jaksaa vielä pari raskasta työpäivää ja pienen huutokilpailun jälkikasvun kanssa. Ja kyllä se roskiskaapin siivoaminenkin onnistuu! Elokuvan päähenkilö on Sanna Manner (Armi Toivanen), joka tutkii avioliittoja ja etenkin niiden hajoamista. Hypoteesi on se, että yksiavioisuus ja avioliitto ovat täysin mahdottomia nykymaailmassa. Mukana on mainioita hahmoja, kuten tutkimusassistentii Jouni (Aku Hirviniemi), patologiystävä Aino (Essi Hellén) ja Aleksi (Riku Nieminen), joka on Sannan avioliittotutkimusmateriaalia.
Elokuvan juoni ei ole mitenkään uusi ja ihmeellinen, mutta jotain viehättävää siinä kuitenkin on. Armin kuvaamat avioliittovideot ovat hulvatonta katsottavaa ja jotenkin kiinnostava tapa rakentaa elokuvaa. Voisi hyvin kuvitella, että 21 tapaa pilata avioliitto toimisi myös jonkinlaisena minisarjana - se nimittäin muistutti rakenteeltaan Vuoksenmaan mainiota Klikkaa mua -sarjaa. Kun elokuvan loputtua tulin kotiin, siis reaalimaailmaan, mieheni kysyi, millainen pätkä oli. Koska halusin pitää todellisuuspakoni vain itselläni, vastasin nopeasti, että Armi Toivasella oli hieno olkalaukku, ja rupesin tyhjentämään astianpesukonetta.
Tyttäreni mielestä minä olen hyvä elokuvankatsoja, koska keskityn täysillä enkä höpise turhia. Allekirjoitan tämän itsekin. Kun katsotaan elokuvaa, niin sitten myös katsotaan. Minä olen Harry Potter, minä olen Nemo ja eilen minä olin Pike Louhimiehen8-pallossa. Vuorokautta myöhemmin elokuvan näkemisestä ajattelen oikeastaan vieläkin vain elokuvaa. Miksi se kosketti niin tavattomasti? Tarinan takia. Pike vapautuu vankilasta, kun on ensin tyrinyt huumeiden kanssa. Nyt tilanne on kuitenkin uusi. Pitää hoitaa itsensä lisäksi myös vauva, joka on ilmeisesti syntynyt vankeudessa. Ihmissuhteiden takia. Miksei elämä voisi edes joskus olla helppoa? Niille, joilla arki on jo muutenkin hankalaa, soisi edes yhden normaalin ihmissuhteen, siis muutakin kuin huumepoliisin kanssa tapaamiset, entisen miesystävän kanssa samojen virheiden tekemisen ja entisten "ystävien" kanssa pyörimisen. Yksinäisyyden kuvauksen takia. 8-pallossa päähenkilö Pike on niin yksin, että hirvittää. Jo pelkästään pienen lapsen kanssa kahden eläminen on haastavaa, mutta jos siihen lisää vapautumisen vankilasta, uuden ankeahkon kodin, jonne ei oikeastaan olisi järkevää päästää ketään entisestä elämästään sekä ympärillä vellovan talvisen arjen, jossa kukaan ei kysy vilpittömästi, mitä kuuluu, on tilanne mahdoton. Näyttelijöiden takia! Jessica Grabowsky, Eero Aho ja Pirkka-Pekka Petelius näyttelevät äärettömän intensiivisesti, eikä Mikko Leppilammessakaan mitään vikaa ole. Aku Louhimiehen takia. Hän on lahjakas ohjaaja - jo Vuosaari sen todisti vuosi sitten.
Olen nyt useammaltakin ihmiseltä kuullut kommentin, että luen miehisiä kirjoja. En tunnista itseäni tästä väitteestä ollenkaan. Katsokaapa vain edellistä postaustani: Milja Kauniston Synnintekijä on ehdottomasti naislukijan kätöseen sopiva romaani. Mutta niin on Cormac McCarthynMenetetty maakin (2005, suom. 2006). Kun jokunen vuosi takaperin näin Javier Bardemin tähdittämän samannimisen elokuvan, ostin pokkarin välittömästi ja ajattelin lukevani sen heti. Näin ei käynyt, sillä elokuvan aihe oli aika vapisuttava, joten siirsin lukemista sopivampaan ajankohtaan. En olisi ehkä lukenut romaania vieläkään, ellen olisi hyvänä vaimona pakannut mieheni matkalaukkuun lomalukemista (ajatuksena luonnollisesti se, että jos oma lukeminen loppuu, voin lukaista hänenkin kirjansa...). Cormac McCarthy on ehdottomasti yksi tämän hetken parhaista kirjailijoista. Hänessä on jotakin samaa kuin Annie Proulxissa (vai onko se Proulx'ssa?). McCarthyn henkilöt lymyilevät jossakin rajamailla, jossa elämä ei koskaan ole samaa kuin lähiössä, ja he joutuvat vain selviytymään, vaikka mikä olisi. Menetetyssä maassa Llewelyn Moss -niminen mies osuu metsästysretkellään ikävään paikkaan: monta ruumista, yksi kuolemaa tekevä, heroiinilasti ja rahalaukku. Vaikka Moss ottaakin laukun itselleen, hän ei ole läpeensä mätä, sillä hän palaa yöllä antamaan vettä kuolevalle miehelle. Ja silloin hän on todella väärässä paikassa. Mikään ei palaa enää ennalleen. Mossin perässä kulkevat tämän valinnan seurauksena kylmäverinen tappaja Chigurh ja jotenkin sympaattinen seriffi Bell. Parasta romaanissa ovat dialogit. Ne ovat jotenkin vääristyneitä, lyhitä ja armottoman viiltäviä - ihan niin kuin Veren ääriin -lännenromaanissa ja Tie-scifiromaanissa. Niitä lukiessa kylmää, mutta silti jotenkin oudolla tavalla haluaisi joskus käydä sellaisen keskustelun jonkun kanssa.
Kun on viikko lomaa keskellä raskainta talvea, käteen tarttuu mieluummin kevyttä kuin painavaa luettavaa. Milja KaunistonSynnintekijä (2013) sopii siihen tarkoitukseen mainiosti. Kirja auki ja samalla katoaa kaikki ympäriltä, on se sitten hulina kotona tai lasten kitinä lentokoneessa. Synnintekijässä eletään 1400-luvun Pariisissa, jossa suomalainen Olavi Maununpoika opiskelee papiksi. Ystäväkseen hän saa ihmeellisen Miracle de Servièresin, jonka kanssa säädyllinen pappiselämä uhkaa lipsua raiteiltaan. Olavi, tai Ranskassa Olaus, kamppailee nuorenmiehen heräävän seksuaalisuutensa kanssa välillä varsin hupaisastikin, mutta mitäs minä poikain elämästä tiedän! Synnintekijä on sellainen romaani, joka saa minut ajattelemaan kirjailijuutta: Milja Kaunisto asuu Etelä-Ranskassa keskiaikaisessa kylässä. Oi. Hän on muusikko ja sanoittaja. Oi. Villiyrtit kasvavat hänen pihallaan. Oih! Kansilievetekstin mukaan hän kuuntelee henkien kuiskintaa. Oi. Jos ei näistä aineksista synny kirjaa, niin mistä sitten?
