Missä välissä

Eräänä aamuna ajoin työpaikalle ja kuulin radiossa tällaisen määritelmän: rakkaus on tila yksinäisyyden ja kyllästymisen välillä. Nauroin ääneen, ja tuon jälkeen aivoni ovat ruvenneet tuottamaan kaikenlaisia määritelmiä samalla formaatilla. Kiire on tila aamun ja nukahtamisen välillä / innostumisen ja kyllästymisen välillä / mielikuvituksen ja todellisuuden välillä.

Tästä taas kerran pääsen aasinsiltaa pitkin siihen pohdintaan, miksen ehdi kirjata ylös lukemisiani. Koska on kiire. Tai kuten nykyään on muodikasta sanoa: koska kiire. Missä välissä lukukokemuksista ehtii kirjoittamaan, koska elämä?

Kiirevinkkauksena siis muutama kirja, viimeisen kuukauden aikana luettu:

Lauren Beukes, Säkenöivät tytöt (2013): Sarjamurhaajatrilleri, jossa on miljöönä Chicago, mystiikkaa, aikatasohyppelyä, kiinnostava päähenkilö ja hyvää henkilökemiaa. ****

Philip Their, Donner-ryhmä ja muita novelleja (2011): Tavalliset helsinkiläiset joutuvat kummallisiin tilanteisiin, esim. stalkkaamaan Jörn Donneria. Hauska! ****

Tuuve Aro, Himokone (2012): Hupaisia novelleja, joilla on jokin kuuluisa elokuvannimi. Suosikkini on Tappajahai, jossa sekä ulkoisesti että sisäisesti outo tyttö yrittää sopeutua juhlatunnelmaan. ***

Pia Heikkilä, Operaatio Lipstick (2013): Chick litiä Kabulista. Anna S. -niminen kirjeenvaihtaja raportoi sotatantereelta ja takakannen mukaan "kohtaa tuntemattoman sotilaan ja sitten he päätyvät sänkyyn". Nopean lukemisen jälkeen olen sitä mieltä, että erään henkilön nimi vaihtui kesken romaanin. ***

Oi Jesse, Jesse

Viime aikoina olen ajatellut paljon Jesse Pinkmania. Hän on fiktiivinen henkilö, joka esiintyy sarjassa Breaking Bad. Olen viettänyt hänen kanssaan vähän liikaakin aikaa, ja vaikka hän on, mikä on, pidän hänestä koko ajan enemmän.

Breaking Bad on amerikkalaisen AMC-kanavan luomus, ja voi jestas mikä luomus se onkaan! Viisikymppinen Walter White, lukion kemian opettaja, sairastuu keuhkosyöpään, ja koska sairausvakuutukset eivät ole kunnossa, hän päätyy "kokkaamaan" metamfetamiinia entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin kanssa. Jesse on tietenkin huumehörhö, mutta on hän enemmänkin.

Olen aloittanut juuri kolmannen tuotantokauden (yhteistä taivalta on siis takana!), ja tähän mennessä eräs jakso on saanut minut nieleskelemään. Siinä kiteytyy Jesse Pinkmanin sisin, toivottavasti. 

(Tässä on sitten juonipaljastus.) Narkkaripariskunta on ryöstänyt Jessen värväämän diilerin, ja Jessen on pakko mennä kovistelemaan heitä. Hänellä on mukanaan ase, jolla on tarkoitus ampua. Mutta Jesse ei ole tappaja. Juuri kun hän on psyykannut itsensä tekemään veriteon, narkkaripariskunnan ankean kämpän uumenista tallustaa likainen pieni poika, joka käpertyy sohvannurkkaan ja alkaa katsoa ostoskanavaa. Jesse yrittää vaihtaa kanavaa löytääkseen pojalle parempaa katsottavaa, mutta vain se kanava toimii. Sitten tapahtuu ikäviä, brutaaleita ja verisiäkin asioita. Lopuksi Jesse kantaa pojan huovassa talon portaille odottelemaan poliisien saapumista. Se hellyys, millä Jesse tarttuu poikaan ja vannottaa tätä pitämään silmänsä kiinni, on jotakin enemmän, mihin sekakäyttäjä pystyy. Siinä teossa on toivoa.

Minun täytyisi tietenkin hehkuttaa päähenkilö Walter Whitea, koska hän kokee sarjassa huikean muutoksen tavallisesta hieman turhautuneesta kemian opettajasta huumemaailman gangsteriksi, mutta en voi, sillä Jesse tuhansine bitch-manauksineen on niin valovoimainen.

(Kuva: Huffington Post)

Salla Simukka: Punainen kuin veri & Valkea kuin lumi

Pääsin iki-ihanalle kirjoittajakurssille ja sen jälkeen en ole juurikaan kirjoittanut - nimittäin asiaproosaa. Siksi blogikin on ollut tauolla. Fiktiota olen kuitenkin väkertänyt aina silloin, kun lukemiseltani ja Breaking Bad -koukutukseltani olen ennättänyt. Siitä (sekä fiktion kirjoittamisesta että Breaking Badista) lisää ehkä myöhemmin.

Viime viikonloppuna tutustutuin nuortenkirjailija Salla Simukkaan, tietenkin vain kirjan sivujen kautta. Aikuinen mimmi ahmaisi perjantai-iltana Lumikki-trilogian ykkösosan Punainen kuin veri ja lauantaina jatkoi Valkea kuin lumi -osalla. Kylläpä oli vetävää tekstiä! Voin hyvin kuvitella, mitä 17-vuotias sankaritar Lumikki Anderson aiheuttaa kohderyhmälukijassa. Oman tiensä kulkija, fiksu lukiolainen, joka pärjää omillaan, mystinen menneisyys, treenaa body combatia, joutuu vähän vahingossa selvittämään rikoksia... Juonen rinnalla kulkevat viittaukset satumaailmaan.

Vaikka Simukan luomat juonet ovat tietenkin epäuskottavia oikeassa maailmassa - niihin voi kuitenkin helposti uskoa kirjan sivuilla. Sillä sitähän fiktio on: uskoo hetken maailmaan ja ihmisiin, joita ei oikeasti ole olemassa, eikä illuusio rikkoudu missään vaiheessa. En ole koskaan kuullut kenenkään muuten sanovan, että esimerkiksi Ilkka Remeksen tarinat voisivat tapahtua oikeasti.

Simukan kirjojen käännösoikeudet on myyty muistaakseni 30 maahan. Jo oli aikakin, että suomalaista nuortenkirjaa viedään voimalla maailmalle! Suitsutukseni jälkeen pieni kritiikin sananen: jos Lumikki-kirjoista joskus tehdään elokuva, tuotesijoittelu on melkoista.

- - - 
Edit. Onpa "idylliset" kuvat napattu työpaikalta asiakkaiden työskennellessä kiivaasti.

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir on uusi idolini. En ole nimittäin pitkään aikaan nauttinut mistään lukemisesta niin kuin Talvisodasta (2013). Alaotsikoltaan kirja on Avioliittoromaani, joka tietenkin heti suuntaa ajatukset miehen ja naisen väliseen suhteeseen, vai pitäisikö sanoa suhteisiin?

Päähenkilö on Max Paul, kuusikymppinen sosiologi, "seksiprofessori", jonka perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi aikuista lasta. Syntymäpäivähaastattelu muljauttaa jotakin sijoiltaan, kun Maxin entinen opiskelija Laura haluaa kirjoittaa juhlakalusta syväluotaavan lehtijutun. Katariina-vaimosta avioliitto on väljähtynyt, eikä mies huomaa häntä tarpeeksi. 

Tyttäret, Eva ja Helen, kipuilevat tahoillaan. Helen on naimisissa onnellisesti ja kahden lapsen äiti, mutta välillä hän ajattelee, ettei ole oikein ehtinyt elää, vaan on syöksynyt suinpäin avioon ja äitiyteen. Onko hänestä tulossa samanlainen kuin äidistään? Eva, 29-vuotias kuopus muuttaa Lontooseen opiskelemaan taidetta. Samalla hän pakenee äitiään, joka puuttuu liikaa hänen elämäänsä.

Kuulostaa vakavalta, mutta Teirin romaani on niin hauska! Jo kirjan aloitusvirke piristi kummasti ruuhkaviikkoa, johon sopi niin vanhempainiltaa, supermäärä palkkatyötä kotona kuin ajatuksia siitä, että asunto olisi kiva nähdä pyykkivuorten läpi. Se meni näin: "Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katariinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta."  

Kuva: Otava

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Alkuperäinen tarkoitus oli, että luemme samaan tahtiin Puutarhan ja nurkkien Saaran kanssa F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925) ja olemme ikään kuin dialogissa keskenämme. Huh hah hei! Miten tässä missään dialogissa ollaan, kun meikämimmi luki vaikka kuinka monta kirjaa välissä ja sysi Kultahattua aina vain syvemmälle sängyn alle.

Aivan turhaan. Sehän oli mainio, minkä toki tiesinkin, mutta kun tekee mieli lukea vain nykyproosaa.

Nyt sitten yritän kuumeisesti muistella, mitä viikko sitten ajattelin kirjasta. Puutarhassa ja nurkissa se luettiin luonnollisesti jo elokuun lopussa. Siellä siitä tykättiin - ja myös ihmeteltiin. Samoissa fiiliksissä olen minäkin.

Saara pohti, mikä "Kultsissa" on niin ihmeellistä, ja minä puolestani, miten eri tavalla romaaneja nykyään rakennetaan. Jos nyt heittäytyisi Fitzgeraldiksi ja kirjoittaisi juonellisesti melko yksinkertaisen tarinan ilman sen kummempia kerrontakikkailuja (esim. yksi luku PowerPoint-muodossa) epäilen, etteivät kustantajat kolkuttaisi - saati raapisi - ulko-oveani. Jos ei kirjoittaisi näkökulmaromaania, jossa fragmentaarisesti paljastettaisiin epäkronologisesti harkittuja paloja päähenkilöiden elämästä, niin hiljaista olisi.

Voi pojat.  Kyllä 1920-luvun kirjailijoiden elämä oli helppoa. Keksit vain kaksi kiinnostavaa miestä (toinen öky ja toinen tavallisempi perässähiihtäjä, joka tuo uusia piirteitä nimihenkilöstä esille), yhden kauniin tytön, joka tuijottelee lahden toiselta puolelta ikkunasta sekä tietenkin pahan aviomiehen, niin lähtökohdat klassikon kirjoittamiseen alkavat olla kasassa. Lisäät hämärän menneisyyden, vihreän valon, samppanjaa, jatsia ja juhlia ja muistat sekoittaa hyvin. Rappioelämä ja talouskriisi tekevät romaanille kuin romaanille hyvää.

Vähemmän on enemmän, joten kyllä, olen tyytyväinen, että amerikkalainen klassikko on nyt luettu. Sitä paitsi, pystyin kirjoittamaan Kultahatusta hehkuttamatta The Great Gatsby -elokuvan hienoa puvustusta.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Ihminen tulee onnelliseksi yksinkertaisista asioista, ja tässä tapauksessa lukija on ollut liekeissä useita  päiviä lukiessaan Maria Semplen riemastuttavaa romaania Missä olet, Bernadette? (2012, suom. 2013). Jotenkin ihanan päivitetyn vanhanaikainen "kirjeromaani" (siis osittain sähköpostiromsku) kertoo omituisesta perheestä, jonka äiti Bernadette on kuuluisa erakoitunut arkkitehti. Hän päättää ulkoistaa elämänsä ja palkkaa intialaisen Manjulan järjestelemään elämäänsä - luonnollisesti nälkäpalkalla ja netin välityksellä. Nörttiaviomies huolestuu, ja pian kuvioissa on FBI ja psykiatria, kun Bernadette ottaa ja katoaa. Järjen äänenä on teini-ikäinen Bee, jolle äiti on kaikki kaikessa.

Ihmisen pitäisi ehdottomasti lukea ainakin kerran puolessa vuodessa jotakin sellaista, josta tulee täydellisen onnelliseksi ja huolettomasti. Se on vähän sama kuin kuulee työmatkalla jonkin hyvän biisin ja laulaa äänensä käheäksi ja samalla puhaltelee purkkapalloja niin, että viereisestä kulkuneuvosta katsotaan, laukesiko sillä turvatyyny. Sitten jaksaa taas jotakin vakavaakin.

Haruki Murakami: 1Q84

Aika järkyttävää, etten ole kirjoittanut muistiin mitään lukemastani yli kuukauteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi lukenut. Tämä tarkoittaa, että olen lukenut paljon.

Esimerkiksi juuri loppuun saattamassani Haruki Murakamin teoksessa (kuulemma pääteoksessa) 1Q84 (2009, suom. 2013 Aleksi Milonoff, mainioiden näyttelijä-Milonoffien veli!) on sivuja melkein 800, ja kyseessä on vasta trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Olen taas kerran onnistunut lukemaan teoksen melkein loppuun saakka tajuamatta, että osat yksi ja kaksi eivät ole täysi kokonaisuus, vaan että vielä puuttuu kolmannes.

Haruki Murakamin 1Q84-teoksen nimi ohjaa ajatukset väistämättä Orwellin 1984-romaaniin, ja muutaman kerran Murakamin jättiläisessä aiheesta taidetaan puhuakin. En ole kuitenkaan ihan varma vielä kahden osan perusteella, kuinka kirjat liittyvät toisiinsa. No, jonkin sortin isoveli taitaa valvoa.

1Q84 on hieman samantyyppistä maagista realismia kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävätkin, jos nyt oikein muistan. Aomame-niminen liikunnanohjaaja - sivutyönä väkivaltaisten miesten murhaaminen - siirtyy moottoritieltä tikkaita pitkin rinnakkaistodellisuuteen, 1Q84:ään, jossa taivaalla mollottaa kaksi kuuta ja poliiseilla on erilaiset aseet kuin hän muisti. Toisaalla taas Tengo, matematiikan opettaja ja harrasteleva kirjailija, saa käsiinsä 17-vuotiaan Fuka Erin kirjoituskilpailukäsikirjoituksen, jota hänen pitäisi muokata niin, että se voittaisi kisan. Tengo suostuu, ja se on sinetti sille, että kuvioihin tulee mukaan ilmakoteloa, pikkuväkeä ja uskonnollista kulttia.

Aika ihmeellistä, että luin 1Q84:n kaksi ensimmäistä osaa innostuneena. Minun on ollut aina vaikea lukea muuta kuin eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista kirjallisuutta. Nyt kuitenkin Murakamin kerronta tempaisi mukaansa, ja oikein odotti, milloin on taas kunnolla aikaa istuttaa itsensä sohvan nurkkaan tai heittäytyä sängylle korvatulpat korvissa. Jep, välillä täytyy olla tulpat korvissa, että pystyy uppoutumaan. Toimii.