Jennifer Egan: Sydäntorni

Voiko olla parempaa kesäkirjaa kuin sellainen, jonka vie kahden päivän luku-urakan päätteeksi kaverille terassille? No, Jennifer Eganin Sydäntorni (2006, suom. 2013) on juuri tällainen. 

Millainen Sydäntorni sitten on? Se on goottikauhua dekkaritwistillä, mielettömän hienolla kertojaratkaisulla, superhenkilöhahmoilla, tyrmäävällä dialogilla... (Suokaa anteeksi tämä kamala kielimuoto, nyt on nimittäin kiire!) 

Ei auta, on lähdettävä kiikuttamaan Sydäntornia terassille. Ehkä sieltä tällä kertaa saa roseeviiniä.

Petri Karra: Pakenevat unet

Pikainen googlettaminen paljastaa, että Petri Karran Pakenevat unet -romaanista (2012) on pidetty. Tämän vuoksi joudun käymään omaa lukustrategiaani läpi: missä meni vikaan, kun minä en pitänyt teoksesta? 

1. Teemaltaan Pakenevat unet muistuttaa Markus Nummen Karkkipäivää, jossa lapsi ei saa olla lapsi. Karran kirja kertoo 14-vuotiaasta Nastasta, joka joutuu huolehtimaan pikkusiskostaan, kun äiti hyörii huumepiireissä.
2. Puhekielen merkitseminen on mennyt jotenkin yli. Selvää on, että eteläsuomalaislapset eivät puhu huoliteltua yleiskieltä, mutta jokin raja sentään.  Tuntuu, kuin lukisi litteraatiota jostakin suomen kielen harjoitustyöstä. Vähemmän on enemmän, myös repliikkien merkitsemisessä.
3. Elokuvaleikkaukset lukujen lopuissa kertovat siitä, että Petri Kotwica ohjaa kirjasta elokuvan tulevana syksynä, ainakin etuliepeen mukaan. 

Mistä sitten pidin kirjassa? Ainakin päähenkilö Nastasta, joka on jotenkin ihastuttava teini piirtämisharrastuksineen.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja (avaruustähtitieteen professori - onko muunlaistakin tähtitiedettä kuin avaruus? - ja tieteen popularisoija) on kirjoittanut mielenkiintoisen ja viihdyttävän selviytymispaketin siitä, mitä jokaisen tulisi tietää maailmasta. Teoksen nimi on tietenkin Kaiken käsikirja (2013).

Myönnettäköön, että ilman Kaiken käsikirjaa en tietäisi suhteellisuusteoriasta oikeastaan yhtään mitään enkä kyllä kvanttifysiikastakaan. Valtaoja avaa aiheet hauskasti ja selkeästi. "Yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa", kirjoittaja kehottaakin. Hyvä ohje - koko elämälle ylipäänsä.

Mutta kirjoittaa Valtaoja muustakin kuin fysiikasta. Hän siteeraa kaunokirjailijoita, matkustaa Euroopassa ja istuu välillä tuopilla kollegan kanssa ja saa keskusteluista mietittävää. Humanistin mielestä tämä on käsikirjan parasta antia.

Eija Hetekivi-Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Kävin Tyttären kanssa Tukholmassa heti loman alussa. Matkalukemisena kulki Eija Hetekivi-Olssonin Tämä ei ole lasten maa (2012, suom. 2013), joka kertoo Miirasta, suomalaisesta maahanmuuttajatytöstä Göteborgin lähiössä. 

Jos minun perheeni olisi muuttanut Ruotsiin, kun olin lapsi, elämäni olisi aika varmasti ollut samankaltaista kuin Miiralla. Äiti olisi takuulla siivonnut, isä ollut talonmies, minä ja veljeni olisimme pelanneet selviytymispeliä uudessa ympäristössä. Olisi varmasti pitänyt olla kovempi kuin oikeasti onkaan, polttaa sytkärillä merkki kaikkiin tornitaloihin, joihin jalallaan astuu. Kieli olisi ollut haaste, sen luova käyttäminen kenties epähyväksyttävää. 

Jotenkin olisi vain pitänyt selviytyä ja katkaista kierre, joka ajaisi rappuihin ja juomaan itsetehtyä viiniä. Sen juuri Hetekivi-Olssonin päähenkilö Miira tekee eikä alistu siihen, mikä on ilmeistä. 

Tukholmasta ja erityisesti sen lähiöistä on kuulunut huonoa. Autoa palaa, väki on levotonta, halutaan parannusta - vai vain anarkiaa? Tässäkin mielessä Tämä on lasten maa -romaani on ajankohtainen, vaikka se kertookin 80-luvusta. 

Päivän Tukholman-matkalla emme menneet Tyttären kanssa katsomaan lähiöitä, vaan kiersimme urheilukauppoja (juniorin valinta) ja katsastimme Moderna Museetin (äidin valinta).

Antonio Hill: Kauniit kuolemat

Näin se hurahdus sitten tapahtui, ja nyt ei ole enää mitään. Antonio Hillin kummatkin suomennetut dekkarit on luettu, eikä minulla ole mitään tietoa, milloin kolmas osa ilmestyy. Hieman ehdin jo olla talvella huolissani, tuleeko enää koskaan ikinä milloinkaan uutta dekkarisarjaa, jota voisin ruveta fanittamaan. Odotus palkittiin, ja Kauniit kuolemat (Los Buenos Suicidas, 2012, suom. 2013) lunasti Kuolleiden lelujen kesän kehittämät odotukset.

Héctor Salgado on jälleen vaikeiden asioiden äärellä: ex-vaimo on edelleen kateissa, kosmetiikkafirman työntekijät tekevät itsemurhan yksi toisensa jälkeen, eikä elo teini-ikäisen Guillermo-pojan yksinhuoltajaisänä ole kovin auvoista.

Koukuttavinta ja parasta kahden ensimmäisen osan perusteella on se, että Barcelona vaikuttaa Hillin kirjojen perusteella edelleen kovin vastustamattomalta.

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Minullapa on uusi dekkarirakkaus! Kollegan suosituksesta luin espanjalaisen Antonio Hillin ensimmäisen suomennetun romaanin Kuolleiden lelujen kesä, 2011 (Pakko kirjoittaa se espanjaksikin: El verano los juguetes muertos. Kas näin!), ja enemmän kuin pidin siitä. 

Kirja sai minut pohtimaan tapaani lukea nimenomaan dekkareita. Juoni on aivan sivuseikka. No, ei ehkä ihan, sillä Jo Nesbön kirjoissa olen kyllä kiinnostunut, miten ja miksi asiat tapahtuvat, mutta esimerkiksi Donna Leonin Guido Brunetti -dekkareita luen puhtaasti siksi, että haluan tietää, millaisen illallisen Paola-vaimo miehelleen laittaa, mitä viiniä juodaan ja miksi sihteerikkö Elettra on niin näppärä. Ja tietenkin myös Venetsia kiinnostaa! Siinä sivussa tulee perehdyttyä italialaiseen korruptioon, byrokratiaan ja rikollisuuteen.

Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesässä on hieman samoin. Barcelona tuntuu kirjan kautta niin houkuttelevalta, että tekisi jopa mieli ostaa liput FC Barcelonan matsiin - vaikka kirjassa ei mitään jalkapallosta puhutakaan. Olen muutaman kerran käynyt Barcelonassa, ja minuun jäi tyhjä kohta, tuntuu nimittäin, etten läheskään vielä saanut kaikkea, mitä kaupunki voi tarjota. Kauniskin se oli, kaikessa hektisyydessään ja epäjärjestyksessään. Hillin hurmaava päähenkilö komisario Héctor Salgado vertaa Barcelonaa ex-vaimoonsa: 

"Héctorille Barcelona oli Ruth: kaunis olematta räikeä, päällisin puolin rauhallinen mutta täynnä pimeitä sopukoita, lisäksi mukana oli ripaus yläluokkaista eleganssia, jossa oli oma viehätyksensä siinä missä raivostuttavuutensa. Molemmat olivat tietoisia luonnollisesta viehätysvoimastaan, siitä että heissä oli jotakin määrittelemätöntä, johon monet halusivat päästä käsiksi tai jota he saattoivat vain ihailla ja kadehtia."

Vaikka tapani lukea dekkareita on outo, täytyy kehaista, että Hillin romaanin juonikin on mukaansatempaava. Héctor Salgado palaa takaisin Barcelonaan pakkoloman jälkeen ja joutuu heti selvittelemään rikkaan perheen 19-vuotiaan nuorukaisen kuolemaa. Pudonnut noin vain ikkunasta juhannuksena? Ehei. Rinnalla kulkee juoni, jossa selviää, miksi Héctor joutui pakkolomalle lepäilemään Etelä-Amerikkaan. Kuolleiden lelujen kesä esittelee päähenkilön lisäksi nuoren tutkijan Leire Castron, jonka tulevaisuuden haluaisin jo nyt tietää, mutta täytyy odottaa, että Mies lukee dekkarisarjan kakkososan ensin. Dead lineksi olen ilmoittanut sunnuntain. Silloin haluan kirjan mukaani lomanaloitusristeilylle.

The Great Gatsby

Mikä minua riivaa, kun en häikäistynyt Baz Luhrmannin Kultahattu-filmatisoinnista? En sitten millään, vaikka siinä oli Leonardo DiCaprio (Älkää kysykö, mitä näen hänessä! En tiedä aivan tarkkaan itsekään, mutta Scorsesen The Departedin jälkeen en ole oikein ollut oma itseni, kun Leosta puhutaan - ja tästä tapauksesta on jo vuosia.). Enkä oikein vakuuttunut ihanista mekoistakaan. 3D oli viimeinen niitti arkkuuni, ja hillitön työrupeama takasi torkahduksen, josta kannan vieläkin huonoa omaatuntoa.

Mutta The Great Gatsbyn musiikki. Se se vasta oli jotakin.