Cormac McCarthy: Veren ääriin

Koko joululoman olen hokenut miehelleni, että hänen pitää, kannattaa, täytyy ja on pakko lukea Cormac McCarthyn Veren ääriin -lännenromaani (1985, suom. 2012), koska hän pitäisi siitä varmasti. Mitään ei ole tapahtunut. Minä sen sijaan olen herkutellut sitä ja suklaata pieniä eriä kerrallaan. Ne eivät oikein sovi yhteen, jos rehellisiä ollaan.

Veren ääriin -kirjassa eletään 1800-lukua ja ratsastetaan pitkin preeriaa. Mistään ei syöksy apuun John Wayneä, kun taisto alkuperäiskansojen ja vähän muidenkin kanssa on pahimmillaan. Tapahtumat nähdään alussa 14-vuotiaan pojan silmin, ja tulee väkisinkin mieleen, olisivatko asiat menneet näin, jos äiti olisi puuttunut elämään. Romaani on hienoa ympäristön kuvausta, käsittämättömiä henkilöitä, raakuutta ja veret seisauttavaa dialogia. Kummallisin yksityiskohta on kenties koru, joka on näpräilty kokoon mustuneista ihmiskorvista, omituisin henkilö taas kalju tuomari Holden, joka jakaa oikeutta omien lakiensa mukaan.

"Poika ajatteli että hän tarkoitti lintuja tai maassa ryömiviä otuksia mutta pappismies katsoi häntä pää kallellaan ja sanoi: Yksikään ihminen ei oo siitä äänestä vappaa. 

Poika sylkäisi nuotioon ja kumartui työhönsä. 

Minä mittään ääntä oo kuullu, hän sanoi.

Kun se vaikenee, Tobin sanoi, sinä tiiät että oot kuullu sen koko ikäsi.

Näinkö on?

Näin.

Poika käänsi nahanpalaa sylissään. Pappismies katseli häntä.

Yöllä, sanoi Tobin, kun hevoset on laitumella ja porukka nukkuu, niin kuka kuulee kun ne laijuntaa?

Ei niitä kukaan kuule jos kaikki nukkuu.

Justiinsa. Ja jos ne lopettaa syömisen niin kuka herrää.

Joka mies.

Justiinsa niin, sanoi entinen pappi. Joka mies." 

         

Etkot ja bileet

Jos joku olisi sanonut minulle kymmenen vuotta sitten, että etkot tarkoittavat sitä, että ennen bileitä lukee Henrik Ibsenin Villisorsa-näytelmän (1884), olisin nauranut katketakseni. Vähänpä minä tiesin. Joulukuisena lauantai-iltana ei ollut lainkaan omituista lukea viime hetkeen saakka Ibseniä, sitten tököttää ripsaria ja kaahata kohti Rytmikorjaamoa kuuntelemaan bändiä.

Bilepaikalle tein havainnon: Vaikka voisi kuvitella, että Ibsenissä ja Pauli Hanhiniemessä ei ole mitään samaa, kumpikin taitaa kuitenkin kysyä, kestääkö tavallinen tallaaja totuutta itsestään. (No okei, tein tämän havainnon vasta sunnuntaina, kun järkkäilin työlaukkuani.) Lauantai-ilta oli siis kaikin puolin hyvä ja kaunis.  

Fanitkin tykkäsivät - ja mikä parasta, menivät grillin kautta kotiin. 

Stressiä pakoon

Kovasti on ollut hiljaista Päkän jutussa. Kirjoittaja olisi halunnut blogata vaikka mistä, mutta ei ole jaksanut. Liikaa töitä, liikaa järjesteltävää, liian vähän unta - ei siihen muuta tarvita. 

Hienoja juttuja on kuitenkin tapahtunut. Olen esimerkiksi nähnyt kaksi aivan upeaa elokuvaa puolentoista viikon sisällä. Vaikka nyt on itsenäisyyspäivä, en valitettavasti voi sanoa, että edes toinen niistä olisi suomalainen. Kumpikin elokuva tulee sieltä, missä joku onnekas voi kasvaa samppanjatiluksen vieressä.

Kilimanjaron lumet -nimi sai minut ensin ajattelemaan Ernest Hemingwayta, mutta erehdys. Kyseessä on nimittäin Robert Guédiguian ohjaama Kilimanjaron lumet, joka muistuttaa aika paljon Kaurismäen Le Havrea, mutta on vielä enemmän. Elokuvan avainsanoja ovat Marseille, ay-liike, työttömyys, vanhemmuus, rakkaus ja ennen kaikkea solidaarisuus. Kun työkaverini vinkkasi elokuvasta, hän käytti ilmaisua 'kohottunut'. Kyllä, oloni oli varsin kohottunut, kun tulin kotiin ja mietin, kuinka hienoja pieniä elokuvia voidaan tehdäkään, ja silti niissä on jotain todella suurta.

Olisin ollut aika tyytyväinen elokuvavuoteeni jo Kilimanjaron lumien ansioista, mutta kuinka ollakaan, käväisin eilen katsomassa viiden tähden Koskemattomat-leffan. Voiko enää ihanampaa olla! Neliraajahalvaantunut Philippe palkkaa avustajakseen Drissin, jolla on jonkinlainen pikkurikollisen historia takanaan. Miesten kemiat käyvät niin hyvin yhteen, että on vaikea päättää, nauraisiko koko ajan vai nielisi liikutuksen kyyneliä.

Mikä elokuvissa on parasta? Se, että kun astelee elokuvateatterin portaita alas, olo on sellainen, että näkemästään on pakko päästä kertomaan jollekin. Kertoessaan käyttää toistamiseen superlatiiveja. 

Markus Nummi: Karkkipäivä

Pidin hirvittävästi Markus Nummen Karkkipäivästä (2010), vaikka palautinkin uutukaisen Roona saa vastauksen -romaanin lukemattomana kirjastoon. Yritin kyllä, mutta en onnistunut sen lukemisessa. Väärä aika, väärä paikka, kuka tietää.

Karkkipäivä on kuitenkin sellainen romaani, jonka haluaa ahmia. Siinä on elokuvakäsikirjoittaja Ari, joka tapaa Tomin, pikkupojan, aivan sattumalta. Poika, Tok Kilmoori, kuten hän itseään nimittää, liimautuu Ariin ja väittää, että lukkojen takana on pieni tyttö kaamean noita-akan vankina. 

Samaan aikaan toisaalla sosiaalipäivystäjä Katri ratkoo työssään arjen perheongelmia. Välillä onnistuu, välillä menee vikaan. Sitten on vielä tilanhallintasuunnittelija Paula, joka on työssään mahdottoman urakan edessä. Kotona häntä odottaa tytär, joka kyllä pärjää itsekseen. Tärkeä on myös pihan lapsiporukka, joka on valjastettu jahtaamaan Tomia.

Kaikkien henkilöiden tiet tietenkin kohtaavat, eikä jälki ole kaunista. Tarina on hurja ja koskettava, mutta myös mustalla huumorilla höystetty - tai ehkä halusin vain nähdä siinä sellaista, koska muuten en olisi ehkä kestänyt.

Huomenna menen katsomaan kirjasta tehtyä näytelmäsovitusta. Siitä lisää tuonnempana.

Kultaista keskitietä

Ihan kumma juttu, että jokin kahdessa juuri lukemassani romaanissa ei aivan osunut kohdalleen. Riku Niemisen Nuku lähelläni oli matkalukemisena Tallinnassa ja kertoi periaatteessa mielenkiintoisen tarinan miehestä, joka kohtaa menneisyytensä ja vähän jotain muutakin, kun velipuoli kuolee. Taina Latvalan Välimatka kertoo myös samasta aiheesta: äiti ja tytär lähtevät Kanariansaarille, eivätkä saa rauhaa menneisyydeltään.

Korhosen kirjalta olisin toivonut, että miljöö olisi ollut "aito", eikä vain jokin nimetön finanssikaupunki Euroopassa. Latvalalta en taas olisi halunnut lukea mitään Nurmon Prismasta. Sivuseikkoja, mutta en päässyt niiden yli.

(Bloggasin iPadilla, oli vaikeaa kirjoittaa.)

Riikka Pulkkinen: Vieras

Matkalla melkein parasta on matkalukeminen. Lokakuiselle Tallinnan-matkalle pujautin laukkuuni Riikka Pulkkisen Vieraan (2012). Se teki reissustani vielä hienomman, kuin se olisi ollut ilman lukemista.

Toisaalta olen hieman ärtynyt Riikka Pulkkiselle. Nimittäin: Jos minä olisin kirjailija, olisin ehkä kirjoittanut naisesta, joka pakenee vieraaseen maahan parisuhdettaan ja vallitsevia oloja. Aiheeni on siis varastettu. Onneksi Pulkkinen on kirjoittanut Vieraan niin taitavasti, että annan hänelle anteeksi. Ilomielin.

Seurakuntapastori Maria siis hylkää miehensä, seurakuntansa ja oikeastaan kaikki, mitä kotona on ollut. Hän muuttaa tuosta vain New Yorkiin ja alkaa tanssia. Tanssikohtaukset on kirjoitettu runonomaisesti, rytmikkäästi. Nuorena Maria on sairastanut anoreksiaa, hän on ollut jo silloin vieras itselleen. Lisää vierautta löytyy pikkuisesta Yasminasta, joka maahanmuuttajana saa kohdata vihaa. Repusta löytyy uhkauskirjeitä, ja sitten tapahtuukin se kamala. Yasminan päiväkirja on koskettavaa luettavaa (ja ilmeisesti niin jännittävää, että tyttäreni luki tekstiä olkani ylitse ja korjasi sen oikeakielisemmäksi). 

Vierauden teemaa on myös se, että Maria pohtii uskoaan ja ylipäätään onko sitä enää olemassa. 

Vieraassa nautin erityisesti aivan hirvittävästi New Yorkin äänistä ja rytmistä - siitä, kuinka Pulkkinen tuo ne käsittämättömän hienosti esiin.

"Tietullin jälkeen auto syöksyi pimeään, tunnelissa meitä kohti iskeytyivät ilmavirrat:

                   manhattan manhattan manhattan

                                                  manhattan manhattan

ja nyt! Nyt yhtäkkiä saari! Metakkaa, höyryä, sekenöivyyttä! Mistään piittaamattomat tornit, hämmentyneet turistit karttojen kanssa."

Riikka Pulkkinen on herättänyt Tulenkantajat unestaan.

Merjan julkkarit

Olin niin onnellinen kirjajulkkareissa Merja Mäen puolesta, etten tajunnut ottaa edes valokuvia. Onneksi meillä on nyt kuitenkin yöpöydällä odottamassa fantasiakirja Venesataman Tillinka ja meriseikkailu (2012). Se on varmasti ihana.