Marja Björk: Puuma

Kuva: like.fi

Kun on ajanut muun perheensä evakkoon, ahertanut koko viikonlopun asiakastekstien parissa ja pitelee viimeisillä voimillaan kädessään Marja Björkin Puuma-romaania (2010), sitä luulee, että käsissä on kevyttäkin kevyempi chick lit -kirja. Koska kansikin on vaaleanpunainen, erehtyy ajattelemaan, että pian riveillä juodaan samppanjaa, shopataan uusi käsilaukku ja vinkataan silmää parikymppiselle komistuksella. 

Tätä kaikkea kaipasin, hetken aivot narikkaan -lepoa.

Mutta ei. Huomasinkin lukevani rankkaa tarinaa vaihdevuosissa kamppailevasta Mallasta, jolle oma aviomies ei riitä, vaan seksiseuraa etsitään niin Kreikasta kuin naapurin eronneesta nuorehkosta poliisista. Koko tarina on kuvattu raadollisesti eikä hajuaistissa ole säästelty - muka-chick-litiin tarttuessani olin ajatellut, että jos jostain tuoksuista kirjoitetaan, niin ne olisivat kyllä hajuveden ja intohimoleikkien salaperäiset tuoksut, eivät niinkään Tena-suojien löyhähdykset.

Lakimies-Mallan tarinan rinnalla kulkevat lapsuuden tapahtumat, jotka selittävät Mallan puumailua jollakin tavalla. 

Odotin lukemaan ryhtyessäni kevyttä unohdusta, mutta sainkin mietittävää, vähän samantyyppistä, kun vuosia sitten luin Eva Illoisen romaanin Iltapäivällä tuli levottomuus, joka kertoi alkoholismista. 

Saku Tuominen: Luova järkevyys

Hyvä Saku T.,

Koska olet kiertänyt koko ikäsi maailmaa ja luennoinut luovuudesta paljon, sinulla on valtavasti kokemusta aiheesta. Kaikkihan me varmaankin haluamme olla luovia.

Olen nyt lukenut sen aikaisemman kirjasi, jossa oli alleviivauksia ja kannessa jotain ympyröintejä sekä uusimman teoksesi Luova järkevyys. Haluaisin antaa sinulle vinkin myöhempää kirjoittamista varten. En kyllä tiedä, millä eväillä, mutta annan kuitenkin.

Koska sanomasi on tärkeä, voisitko kirjoittaa teoksesi lukijaystävällisemmin? Nyt tuntuu, että olet tilannut Amazonista pinon self-helpiä ja kääntänyt haparoiden kirjojen sisällön omaan kirjaasi. 

Mistä tämä vaikutelma sitten syntyy? Kirjoitat keskeneräisiä lauseita ja virkkeitä. Niissä ei ole predikaattiverbiä - ja joskus jotakin muutakin puuttuu. Lähes jokaisella sivulla on epäsuomalaisia ilmauksia, joille takuulla löytyisi nasevampi kotimainen vastine. Yritän koko ajan etsiä kirjastasi Newton-esimerkkiä, jossa kuuluisa herra istuu puun alla ja ottaa tauon, mutta en löydä sitä. Saku, suomen kielessä pidetään tauko. Uskoisin, että kustannustoimittajasi voisi auttaa näissä ongelmissa.

Lisäksi mietin kirjasi ulkoasua ja taittoa. Miksi kappaleet ovat usein yhden virkkeen pituisia? Onko syynä se, että 40-sivuinen ylistys ei olisi yhtä katu-uskottava kuin 253-sivuinen?

Terveisin
Päkä A.

John Green: Kaikki viimeiset sanat

On hirvittävän hauskaa olla pian 12-vuotiaan fiksun mimmin äiti. Voimme katsoa samoja elokuvia ja tv-sarjoja ja lukea yhteisiä kirjoja. Viime kesästä jäi mieleen teinien suosiossa oleva Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuva, joka perustuu amerikkalaisen John Greenin romaaniin. Minä kyyneleisiin orientoituneena nyyhkin paperinenäliinaan, vaikka Josh Boonen filmi ei mitenkään erikoinen ollutkaan. Tyttäreni istui viileänä, mutta tykkäsi kyllä näkemästään.

Yhteisen leffakokemuksen innoittamana lukaisin samaisen John Greenin Kaikki viimeiset sanat -romaanin (2005, suom. 2014), joka löytyi kirjastosta nuorten aikuisten osastolta. Greenin romaanit ovat niittäneet maailmalla mainetta, enkä ihmettelisi, vaikka tästäkin tehtäisiin elokuva. 

Toisaalta taas mietin, voisiko Kaikki viimeiset sanat olla suomalaisen kirjailijan kirjoittama. Miles Halter -niminen päähenkilö, kutsutaan myös Lylleröksi, menee opiskelemaan sisäoppilaitokseen. Hän harrastaa elämäkertojen lukemista ja erityisesti viimeisten sanojen keräämistä. Uudessa opinahjossaan yksinäinen poika ystävystyy kämppiksensä kanssa - ja tapaa Alaskan, tytön, joka on kuin rajumyrsky.

Kuulostaa ihanalta. Kerronta on rauhallista, ehkä jopa liian. Kikkailuja ei ole, ellei lasketa sitä, että romaani on jaettu kahteen osaan: Ennen ja Jälkeen. Niiden välissä tapahtuu jotakin.

Toimisiko kotimainen kansanopistoromaani, jossa puhuttaisiin filosofisia, ihastuttaisiin ja juotaisiin alkoholia? Miksei.

Jo Nesbø: Lumiukko

Kesällä 2008 elin piinaavia hetkiä. Kädessäni oli uunituore Lumiukko, Jo Nesbøn seitsemäs Harry Hole -dekkari. Mitä pidemälle romaani edistyi, sen useammin vilkuilin lenkkipolulla olkani yli. Seuraako minua joku? Mitä jos näkisin rujosti irvistävän lumiukon, jolla olisi minun huivini kaulassaan? Tai jos näkisin valkoisena hehkuvan metallilangan, sellaisen, jolla jossainpäin maailmaa lopetetaan eläimiä? 

No, en nähnyt, mutta kerran näin miehen, jolla oli kesäkuumalla mustat nahkahanskat ja joka pysähtyi aina, kun minä hiljensin vauhtia. Arvatkaa, toivoinko olevani 195-senttisen Harry Holen kanssa lenkillä?

Viikko sitten luin Lumiukon toisen kerran, koska olen menossa puhumaan Harry Holesta kirjapiiriin. Hassua, miten rikosjuoni katoaa mielestä, mutta Harry henkilönä ei. Siksi varmaan kirjoitin hänestä vuosi sitten Rakkaani, romaanihenkilö -kirjaan: Harry todella tenhoaa tiensä jännityksennälkäisen sydämeen. 

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (2013, suom. 2014) on kerronnaltaan vanhanaikainen romaani. Siinä ei ole näkökulmien vaihtelua eikä muutakaan modernia kikkailua; siksipä se onkin helppo luettava ja aika viihteellinenkin.

Ensimmäinen maailmansota on loppumassa, ja päähenkilö Albert Maillard sattuu näkemään, kun ranskalaisluutnantti ampuu omia miehiä. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien ketju, johon liittyy sotasairaalaa, kasvojen menetystä (sanan varsinaisessa merkityksessä!), väärää identiteettiä, naimakauppoja, huijausta, morfiinia ja tietenkin myös sotatraumoja.

Lukijaelämässäni Lemaitren romaani edustaa hetken pysähtymistä, ajatusta, että tällaistakin on ollut tai ainakin olisi voinut olla. Sen jälkeen elämä jatkuu, heittää eteeni uuden kirjan ja haihduttaa mietteen taivaan tuuliin.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Lauantai-iltana tv ei katsojaa imartele saati rakasta. Parhaaseen katseluaikaan tulee ensimmäistä kertaa Kingi, jossa Putouksesta tutut (kivat) näyttelijät parodioivat Idolsia ja muita musiikki-realityja. Mutta että puolitoista tuntia? Parhaaseen katseluaikaan? Raakkuvalla äänellä? 11-vuotiaskaan ei jaksa ohjelmaa katsoa, vaan alkaa ahmia Nälkäpelin kolmatta osaa.

Minä tartun Antti Arnkilin Lauantaiesseisiin (2014), koska aamulla olen kahvikupin ääressä lukenut Hesarista Jari Ehrnroothin ajatuksia siitä, että nykyihminen palvoo itseään ja välttelee henkistä ja moraalista kasvua. Siksi siis esseitä eikä viihdettä.

Arnkilia lukiessani minä kuitenkin viihdyn. Vallan mahdottoman hyvin, vieläpä. Nyt vasta ymmärrän puoliksi näkemäni Lars von Trierin Malancholia-elokuvan. Luulin sitä avioliittodraamaksi, kun myöhästyin hieman aloituksesta ja nukahdin sohvalle sen jälkeen, kun Kirsten Dunst kohteli kaltoin Alexander Skarsgårdia. Essee Skavabölen pojista muistuttaa minua, miksi se kannattaa taas kerran käsitellä asiakkaiden kanssa. Entäpä toiseksi viimeinen essee Reko Lundánista? Se vahvistaa vain mielikuvaani vahvasta aikalaiskuvaajasta.

Ihanin on kuitenkin lopussa. Reunassa-essee kertoo lapsuudenkesistä Hiidenveden rannalla, jossa aurinkoiset päivät elettiin boheemissa idyllissä rantasauna koko ajan kuumana. 

Vaikka lauantai-iltana yritän kasvaa henkisesti, jätän Arnkilin esseistä yhden lukematta, sen joka käsittelee minulle tuntemattoman ranskalaisohjaajan tuotantoa. Kun esseet on muuten luettu, katson Netflixistä kaksi viimeistä jaksoa Hannibalin ykköskautta. Taidan olla moraalisesta kasvusta vielä aika kaukana. 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Päkän jutussa matkustetaan taas jälkijunassa. Kun blogimaailma on kohissut Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisista kertovasta Taivaslaulusta (2013) jo reilun vuoden, minä vasta harkitsin teoksen lukemista. Nyt se on tehty. Onneksi. Lukeminen sai ajattelemaan:

• Ennakko-odotukset eivät täyttyneet. Olin ajatellut, että Taivaslaulu ei voi olla hyvä, koska "kaikki" ovat sen lukeneet. Oli se.
• Kirjan voi lukea tuomitsematta vanhoillislestadiloisia, toisin kuin erään blogin kommenteissa arveltiin.
• Kirja on romaani. Se on siis fiktiota, kuten vaikkapa Tuntematon sotilaskin. Tapahtumat voivat silti olla todellisenkaltaisia. Isoon lapsilukuun voi väsyä. Uskonnollinen yhteisö voi jättää yksin, jos kritisoi sen elämisen mallia.
• Taivaslaulu tarjosi mahdollisuuden kurkistaa toisenlaiseen arkeen kuin omani. Näinkin voi elää.
• Yritin selvittää (laiskasti) kirjailijan taustaa, mutten oikein saanut mitään selville. Hän kuitenkin näkee kirjan aiheen erilaisin silmin kuin minä, aihetta tuntematon lukija.
• Aleksin rakkaus - ja miksei Viljankin on kaunista luettavaa. Suosikkiasioitani kirjallisuudessa on lukea, kuinka rakkaus syttyy.
• Mietin paljon muutaman vuoden takaista Iholla-sarjan Sannia, joka erosi herätysliikkeestä ja pohti tuntojaan tv:ssä. 
• Pilkunviilausta: Miksi äidinkielen opettaja kirjoittaa Ikean yms. systemaattisesti pienellä kirjaimella? Miksi välillä on kalevalainen poljento?

Tommi Liimatta: Jeppis

Sorry, Tommi Liimatta. En pystynyt.

Marraskuussa olin aika liekeissä, kun esiinnyit Vaasan kirjafestareilla ja kerroit Jeppiksestä. Olit hauska, ajatuksesi kulkivat linnun lailla ja nostit esille mehivimmät palat Jeppis-romaanistasi. Vai onko se sittenkin omaelämäkerta? Vähän niin kuin Knausgårdin Taisteluni-sarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa ovat siivotussa kirjahyllyssäni,  mutta joita en ole vielä lukenut.

Luin Jeppistä sivulle 286 saakka. Joulukuu 1985 loppuu juuri. Siinä pikku-Tommi rakentaa legoja ja kuuntelee heviä. Samaa hän tekee lähes kaikissa muissakin luvuissa sitä ennen, mitä nyt välillä polkee ponilla ja häärää metsässä. Tämä on kaikki niin tuttua minulle, joka olen muutaman vuoden päähenkilöä vanhempi ja kasvanut Kissin julisteita pursuavassa ympäristössä, että annoin itselleni luvan lopettaa lukemisen. Ei auta, että pikku-Tommi on suloinen ja hauska, minä siirryn nyt Taivaslaulun pariin. Epäilen, että sellaista elämää en ole elänyt. 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osat 2 ja 3

Unelmissani joululomalla tulisi lukea kepeää ja iloista juonivetoista kirjallisuutta - sellaista kuin Himoshoppaajan salaiset unelmat, Raksa ja ehkä Fifty Shades of Grey. Samalla käsi hapuilisi rasiasta vihreitä kuulia ja glögimuki toisensa jälkeen tyhjentyisi. Koska joulu on aika harvoin täsmälleen sellainen, miksi sen mielessään kuvittelee, minäkin luin surullisia, ajassa hyppiviä romaaneja. 

Kaksi niistä olivat Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kaksi viimeistä osaa. Ne oli nimetty Sairaudeksi ja Kuolemaksi. Ensimmäinenhän oli nimeltään Rakkaus. Sen luin näköjään vuosi sitten joulukuussa. Sitä ennen olin nähnyt sarjan tv:ssä ja löytänyt itsestäni nenäliinojen suurkuluttajan. Trilogian viimeiset osat ovat juuri niin surulliset kuin alaotsikot vihjaavat. 

Trilogia sijoittuu aikaan, jolloin aids saavuttaa Tukholman homoyhteisön. Maalaispoika Rasmus muuttaa pääkaupunkiin ja tapaa Benjaminin, joka on Jehovan todistaja. On jouluaatto, lumi putoilee hiljaa autioilla kaduilla, ja pojat pitävät toisiaan kädestä. He ovat juuri lähteneet dramaattisen Paulin joulunvietosta, jossa ei hummereita, samppanjaa ja koristeita säästellä.

Samalla kun rakkaus etenee ja kasvaa, kohtaa se myös vaikeuksia: epäilyjä, kaapista ulos tulemisia, tunnustuksia, perheen hylkäämistä, hyväksikäyttöä ja sairautta. Jo trilogian osien nimet kertovat, että onnellista loppua on turha odottaa. 

Eniten pidin romaanisarjan viimeisestä osasta. Kerronta siinä oli kauneinta, historiallista saarnaamista oli siinä vähiten. Ajassa poukkoilu aiheutti sen, että tavallaan kaikki oli jo kerrottu ensimmäisessä osassa. 

Gardellin kirjassa sivuhenkilönä on Lars-Åke-niminen mies. Hän liikutti minua valtavasti. 

"Ehkä kaikki tällaiset säröt ovat omiaan kertomaan, että maailma ei ole kauttaaltaan läpinäkyvä ja ilmiselvä vaan että on jotakin enemmän, jotain muuta jossain muualla. Ja kaikkinensa tämä aiheuttaa sen, että Lars-Åke alkaa vähitellen tajuta vain odottelevansa, alkaa tajuta, että juuri sitä lapsuus on. Odottelua. Hän ei vain tiedä minkä odottelua."

Vielä enemmän kuin pääpari Benjamin ja Rasmus minuun teki kuitenkin vaikutuksen Paul-niminen homo. Hän halusi olla kaiken keskipiste, pitää parhaimmat juhlat, shokeerata minkä ehti. Kirjan lopussa ei tavatakaan enää samaa rehvakasta Paulia, mutta vielä hän järjestää tyylilleen uskolliset hipat, jotka eivät helpolla unohdu.  

Paljon, paljon!

Vaikka Päkän juttu on vaiennut tehokkaasti, paljon on kirjoja käsieni läpi virrannut. Syyslomalla, joka oli ainakin kolme viikkoa sitten, luin kolme ja puoli mainiota.

Loman kynnyksellä lopettelin tämän syksyn parhaan romaanin. Se on yli 500-sivuinen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. 70-lukulainen maailma nähdään lukiolaispojan silmin. Eletään kesää, poika on töissä peltifirmassa ja pohtii, lopettaisiko lukion. Maailma on ristiriitainen, mutta jotenkin niin viaton. Vaikka poika on minua vanhempi, samastuin valtavasti hänen elämäänsä ja nuoruuden epävarmuuteen. Romaanin nimi viittaa tietenkin Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -romaaniin, eikä se tuntunut lainkaan päälleliimatulta.

Itse lomalla ahmin kolme romaania. Tämä tuntuu ehkä kummalliselta, koska samaan aikaan olin Lontoossa, jossa kyllä riittää nähtävää. Olin kuitenkin matkassa 11-vuotiaan kanssa, emmekä viettäneet aikaamme yökerhoissa, heh, joten illalla jäi aikaa lukemiselle. 

Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein on kerrassaan riemastuttava teos. Pihi Eevi voittaa raha-arvonnassa miljoonia, ja tietenkin elämä muljahtaa tutulta ladulta jonnekin tuntemattomaan. Turun kirjamessuilla Härkönen kertoi, että hän rakastaa dialogin kirjoittamista, ja sen kyllä huomaa hänen uutuusromaanistaan.

Toinen Lontoossa luettu kirja oli Juha Itkosen uutuus Ajo. Ja niin kuin minä Itkosta palvon, niin tällä kertaa jäin hieman kylmäksi. Mielelläni toki luin, mutta ehkä vähemmän sivujuonia olisi ollut tällä kertaa paikallaan. Itse luin mieluiten tarinaa Ainosta, joka matkustaa pienen poikansa kanssa Saksaan. Olisin mieluusti viettänyt heidän kanssaan enemmänkin aikaa.

Viimeinen lomalla luettu romaani oli kirjoitettu nuorille. Jos olisin ysiluokkalainen tai lukiolainen, en malttaisi odottaa, että Sally Greenin Puoliksi villi ilmestyy joskus ensi keväänä. Koska nyt kuitenkin olen kypsempi lukija, viihdyin mainiosti  Puoliksi paha -romaanin noitapojan kanssa pari iltaa. Nathan on ulkopuolinen, koska ei ole varmaa, onko hän valkoinen vai musta noita. Miksi nuortenromaani sitten oli niin hyvä aikuisenkin mielestä? Varmaan siksi, että elämässä on tärkeä olla rakkaiden ja luottavaisten ihmisten ympäröimä, olipa sitten noita tai eteläpohjalainen lukutoukka.

Pilven reunalta

Ihan hassua. Sattumalta kahdessa viimeisessä lukemassani kirjassa on katseltu elämää pilven reunalta. Onkohan tämä jokin uusi trendi? Minusta ilmiö on jotenkin ihana, vaikken enkeli-ihmisiä olekaan. Sekä Riina Katajavuori että Jayne Anne Phillips kirjoittavat yhden henkilönsä tarkkailemaan maailmaa tuonpuoleisesta. Wenla Männistö -romaanissa nykyajan Juko-brosseja tarkkailee  tietenkin äiti ja Murhenäytelmässä murhattu pikkutyttö.

Kumpikin kirjoista ovat loistavia! Mahtavat kertojanäänet, kiinnostavat tarinat, upea, omalla tavallaan soljuva kieli, henkilöitä, jotka haluaisi tavata oikeassa elämässä...

Sattumat jatkuvat. Tämän päivän Helsingin Sanomat kirjoitti kummastakin kirjasta mielenkiintoisesti. Koska ääneni on kadonnut, eivät siis aivonikaan toimi. Lisäksi kirjat taisivat taas kerran lähteä kirjastoon, joten Hesarin mainiot jutut voit lukea tästä ja vielä tästä.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Syytän sveitsiläistä Joël Dickeriä siitä, että hartiani ovat umpijumissa. Ja minkä takia? Yli 800-sivuisessa järkäleessä pitäisi olla jokin maininta siitä, että kirjan lukeminen vaatii fyysistä treeniä. Mieluiten ennen lukemista.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanin ympärillä on ollut aikamoista hypetystä, ja siksipä odotukseni olivat korkealla. Kun sitten eräs N. sanoi ennen luku-urakkaani, ettei kirja nyt niin hyvä ole, aloin aavistella pahaa. N. oli oikeassa. Tarina on kyllä vetävä. Nuori kirjailijanalku Marcus Goldman kärsii tyhjän paperin kammosta ja hakee apua entiseltä yliopiston opettajaltaan Harry Quebertiltä. Sitten ollaankin keskellä murhamysteeriä ja traagista rakkaustarinaa. Mutta että 800 sivua? Miksei 300?

Se, mistä ihan oikeasti Dickerin romaanissa pidin, olivat hauskat ohjeet nuorelle kirjailijalle jokaisen luvun alussa. Jostain syystä oli myös palkitsevaa bongailla viittauksia muihin teoksiin, kuten Nabokovin Lolitaan ja Lynchin Twin Peaksiin.

"Haluaisin opettaa sinulle, mitä kirjoittaminen tarkoittaa, en pelkästään siksi että oppisit kirjoittamaan vaan siksi että sinusta tulisi kirjailija. Kirjojen kirjoittaminen ei nimittäin ole sinänsä arvokasta, kirjoittamaan pystyy kuka hyvnsä, mutta kuka hyvänsä ei ole kirjailija. - Ja mistä sitten tietää olevansa kirjailija? - Ei sitä itse tiedäkään. Sen kertovat toiset."

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Kuvankauniin Sahar Delijanin esikoisromaani Jakarandapuun lapset pakottaa googlaamaan, miltä jakarandapuu näyttää. Kas näin, tällaiselta:

Jakarandapuun lapset kertoo siitä, mitä vallankumous tekee perheille. Se erottaa, pelottaa, saa varuilleen ja laittaa odottamaan pahinta. Milloin vain voi sattua mitä vain. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani kertoo 1980-luvun islamistisesta vallankumouksesta ja siitä, miltä vallankumous tuntuu vielä 2010-luvulla. Sahar Delijanin romaani on yksi monien samanaiheisten kärsimysromaanien joukossa, mutta on siinä jotain enemmänkin, nimittäin niin tarkkaa ympäristönkuvausta, että melkein tietää, miltä jakaranda tuoksuu. Myös erotiikkaa on poikkeuksellisen paljon. 

Laura Paloheimo: Mama Mojo

Laura Paloheimo on minulle uusi tuttavuus, vaikkakin takaraivossa jyskyttää, että Facebookissa on tullut joskus vastaan kuvia hänen kirjajulkkareistaan. Olisiko kyseessä ollut OMG-romaani? Kuten romaanien nimistä Mama Mojo ja OMG voi arvata, kyseessä on chick lit -kirjallisuus. Eikä siinä mitään, joskus on mukavaa tarttua kirjaan ja ahmia se kertaistumalla (kertamakuullla minun kohdallani). 

Nyt kuitenkin jokin tihkaisi. Ehkä en enää kuulu kohderyhmään. Mama Mojossa nimittäin päähenkilö Julia on saanut lapsen, ja omasta lapsen saamisestani on jo 11 vuotta. Arki on tietenkin kaoottista - siis romaanin Julian, ei minun - eikä sitä helpota, että elämänkumppani Timppa on tiiviisti kiinni rallitouhuissa Arabiemiraatteja myöten. Julia ajautuu myös takaisin työelämään, vaikka piltillä ei ole vielä nimeäkään. Tässä on tietenkin ainekset hauskaan chick litiin, mutta tarina ei kuitenkaan oikein lähde lentoon.

Muistoja herää kyllä paljon: Millaista oli olla pienen palleron äiti, laittaa vauva vaunuihin ja hypätä junaan ja mennä vaunukahvilaan istumaan, millaista oli katsoa nukkuvaa lasta silmänympärykset mustina eikä tajuta mennä itse nukkumaan. Millaista oli lauleskella itkevällä piltille Pauli Hanhiniemen Perunateatterin Ullakolla-biisiä. Millaista oli matkustaa Pohjanmaalle junassa ja pakahtua ylpeydestä, kuinka seesteinen oma vauva oli. Ihan kuin hän olisi matkustanut koko pienen ikänsä. Se oli ihanaa ja ainutkertaista, ei lainkaan vaikeaa ja rasittavaa. Nautin joka hetkestä ja nautin tietenkin edelleenkin. 

Rakkaita romaanihenkilöitä

Tutustuin viime lokakuussa kirjoittajakurssilla kolmeen naiseen, joiden kanssa päätimme kirjoittaa kirjan. Ei siitä kuitenkaan mitään romaania tullut - eikä pitänytkään - vaikka juuri se oli kurssin aiheena. Siitä tuli esseekokoelma, jossa kerrotaan romaanihenkilöistä, jotka ovat niin sykähdyttäviä, että heitä voisi melkein luulla oikeiksi. Ainakin suhteemme romaanihenkilöihin ovat ihan tositarinoita. Mukaan pyysimme 16 kirjoittajaa ja lukijaa, jotka halusivat jakaa kiintymyksensä muiden kanssa.

Rakkaani, romaanihenkilö (toim. Artikainen, Haapamatti, Heikkilä, Mäki) ilmestyi muutama viikko sitten. Kustantaja on Avain. Kirjaa juhlittiin viikko sitten perjantaina, ja se oli enemmän kuin hienoa. Miten mainiota tavata kirjan kirjoittajia ja innokkaita lukijoita roppakaupalla! Kirjan kirjoittaminen ja toimittaminen oli niin hauskaa, että tekisi mieli tehdä jatko-osa. Keistä siihen kirjoitettaisiin?

Nenä kirjassa koko kesän

Vaikka blogissa on ollut hiljaista, lukurintamalla on kyllä tapahtunut. Päätin vain alkukesästä, etten ihan kaikkea merkitse muistiin, mitä luen loman aikana, ja hups - näin kävi. En merkinnyt muistiin sanaakaan, en kirjoittanut puhelimen muistioon kryptisiä merkintöjä, kuten "s. 47 alareuna". 

Jos kuitenkin oikein meditoin ja muistelen, tulevat mieleeni ainakin nämä lukemani kirjat:

Ulla-Lena Lundberg, Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna. Luin yhteisniteen sateisena viikkona Kouvolan lähellä mökillä ja ajattelin, että jos Anna selviää kalastustouhuissaan tuulisella saarella, enkö minäkin täysin varustellussa mökissä pysty sadetta pitämään. Selvisin! Se jäi kuitenkin surettamaan, että Annan miesjutut eivät ottaneet sujuakseen.

Julian Barnes, Kuin jokin päättyisi. Vaikka kirjassa on vain noin 150 sivua, se jäi minulta ensimmäisellä lainauskerralla kesken. En tiedä, miksi näin kävi. Toisella kerralla luin sen melkein yhdellä istumalla. Aurinko lämmitti, jossakin polski lapsia, minä sukelsin Adrianin kanssa ensin nuoruusmuistoihin ja sitten huomasimmekin, ettei se kaikki ihan niin mennytkään.

John Green, Tähtiin kirjoitettu virhe. Pitihän tämä nyt tietenkin lukea. Nyyhky oli ja lälly, mutta ajoi asiansa. Kävin Typsyn kanssa katsomassa elokuvan, joten ajattelin perehtyä myös kirjaan. Yllätys - kirja oli parempi. Elokuvakuriositeettina kerrottakoon, että salissa oli sata tyttyä ja naista, ja sitten eräs kuusikymppinen herra, joka kyynelehti vuolaasti ja välillä vietti aikaa höyhensaarilla.

Kerstin Ekman, Huijareiden paratiisi. Kaksi naista päättää kirjoittaa kirjoja, mutta vain toinen saa siitä kunniaa. Työnjako on tämä: toinen kirjoittaa, toinen edustaa. Teoksesta tulee etäisesti mieleen suomalainen pari Sarkola-Sariola, joilla oli jännittävä tapa kirjoittaa. 

Gillian Flynn, Paha paikka. Kiltin tytön kirjoittaja osaa sitten luoda epämiellyttäviä henkilöitä. Luulisi, että lukija tuntisi syvää myötätuntoa sellaista tyttöä kohtaan, joka on menettänyt melkein koko perheensä julmassa veriteossa, mutta kuin ei: tyttö ei vain anna pitää itsestään.

Nyt tulee paniikki! Kysyin juuri Mieheltä, mitä dekkaria suosittelin hänelle kesällä. Oikein hehkutin, että tässäpä mielenkiintoinen tapaus. Hän ei muista, minä en muista. Ehkä se ei sitten ollutkaan niin hyvä. Lisäksi googlailin epämääräisillä hakusanoilla erästäkin ruotsalaista (?) naisdekkaristia, jonka kirjassa oli naispoliisi, joka palasi kesken äitiysloman töihin. Hänellä oli vanhempi miesystävä, oikein sellainen syyllisen oloinen ketku. Kirjassa oli elokuvakerho, jonka jäsenet katsoivat julmia leffoja. Mikähän kirja se oli? 

Merkintä muistikirjaan: kirjaan tästä lähtien lukemani edes kännykkään.

Kovat kotimaiset: Hassinen ja Kinnunen

Kesälomalla luulisi, että tulee tehtyä jatkuvasti merkintöjä kiinnostavista kirjoista, mutta se on ihan väärä luulo. Sen sijaan nukkuu myöhään, käy lenkillä ja räpeltää jotakin ihan muuta koneella. Metsästää alennusmyyntejä ja suree aika kosteaa ja koleaa säätä. Lukeminen maistuu, ja se on kyllä ihanaa.

Monen vuoden tauon jälkeen luin Pirjo Hassista. Kirjailijan Popula (2012) oli sellainen teos, että oli pakko miettiä, mistä kirjailija saa aiheensa. Yksi henkilöistä käy tuhrimassa Ateneumissa taulun, toinen seisoo portasarina ovella ja käy katsomassa muistisairasta äitiään hoivakodissa, kolmas on palannut Saksasta ja yrittää elää parisuhteessa suomalaismiehen kanssa. Jälleen on käytetty näkökulmatekniikkaa, ja se kyllä toimii. Popula-nimi viittaa puoluepolitiikkaan, joka katsoo erityisen karsaasti maahanmuuttajia.  

Vielä mainiompi Suomi-kirjallisuuden helmi on Tommi Kinnusen paljon hehkutettu Neljäntienristeys (2014). Se alkaakin jo niin hienosti sisällysluetteloineen, joka on rakennuttu osoitteiden mukaan. Sukutarinaa kerrotaan Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin näkökulmista. Kaikilla on salaisuuksia, jokainen on jotenkin erilainen ja seissyt ihan varmasti risteyksessä, jossa pitää päättää, mihin suuntaan lähtee kulkemaan. Erityisesti Onnin tarina koskettaa, ja se onkin säästetty viimeiseksi. Jos lukee vain yhden kirjan kesässä, tämä olkoon se romaani.

11 x 3

Säännöt:
1. Postaa palkinto blogiisi.
2. Kiitä bloggaajaa, joka antoi palkinnon sinulle ja linkkaa takaisin hänen blogiinsa.
3. Kirjoita 11 satunnaista faktaa itsestäsi.
4. Vastaa nimeäjäsi 11 esittämään kysymykseen ja aseta 11 kysymystä sinun ehdokkaillesi.
5. Nimitä 11 bloggaajaa, jolle tahdot tämän palkinnon antaa.
6. Ilmoita ehdokkaillesi, että olet nimennyt heidät.

Sain tällaisen Liuska päivässä -blogin Mari Johannalta. Kiitos! Koska Mari Johannakin oli tuunaillut haastetta, myös minä helpotan eloani hieman. 

Ensiksi 11 satunnaista faktaa itsestäni:

1. En tiedä, jaksanko koskaan kasvattaa pidempiä hiuksia.

2. Juhannussää ketuttaa. Kyllä. Vaikka en olekaan menossa mökille tai erityisemmin luonnon helmaan.

3. Facebookin positiivisuus- ja arkihaasteet ovat puuduttavia.

4. Luen kohta uuden Imagen.

5. Olen laiskotellut reilun viikon kirjoittamishommissa.

6. Arvon edelleen, pitäisikö juhannukseksi käydä ostamassa jotakin ihanaa roseeviiniä.

7. Olen koukussa Netflixiin.

8. Kirjahyllyäni ei ole siivottu ainakaan vuoteen.

9. Tällä viikolla olen nukkunut aika monet päikkärit. 

10. Hermoilin tänään kamalasti, koska 10-vuotias beibini ajoi yksin mummolaan 10 kilometriä. Turhaan.

11. Ensi viikon kalenteri on aika tyhjä.

Sitten Mari Johannan visaiset kysymykset! 

1. Mitä tykkäät Ritari Ässästä? Puistattava tyyppi, jota lapsena palvoin.
2. Mitä sanoisit ihmiselle, joka ei ole koskaan lukenut yhtään kirjaa? Kyse ei ole lukutaidottomasta ihmisestä. Pahvi. Ihmisyys asuu lukemisessa.
3. Mieluisin sijaistoimintosi. Jos siis pitäisi tehdä jotain muuta. Some.
4. Mitä on yöpöydälläsi? EI TARTTE KERTOA IHAN KAIKKEA! Lamppu, tyhjä iPhone-laatikko, hiuspinni, korvakuulokkeet.
5. Mikä olisi hyvä keino lopettaa Salatut Elämät -sarja? Jättimäinen haittavero teinien aivojen mädättämisestä? Kannatan.
6. Jos Pate Mustajärvi ja Anna isä mun ajaa mökkitie -mies (mikä sen nimi olikaan?) tappelisi, kumpi voittaisi? Siis Arttu Wiskari vai? Kyllä Pate voittaisi, nääs.
7. Pillifarkut kaikilla naisilla. Uhka vai mahdollisuus? Kaikilla? Miksi ihmeessä? Itse diggailen poikakaveribyysiä nykyisin, vaikka ne eivät takamukseeni oikein istukaan.
8. Lempidrinkkisi. Maito tai vesi ei ole vastaus. Bellini. Sopivan mieto ja siinä on skumppaa.
9. Lapsuutesi pahin kammopainajainen tai mörkö? Pelkäsin himona Michael Jacksonin Thriller-videota.
10. Kerro jokin tekninen muistosi, esim. ensimmäinen kännykkäsi tai parhaat hetkesi monistuskoneen ääressä. Eka kännykkä oli kamala Philipsin kapula. 
11. Vastaa nopeasti. Mitä tulee mieleen Sollista? Olut vai siivousfirma? Ainoa olut, jota juon. No, ehkä myös Coronaa.

Ja viimeiseksi omat 11 kysymystäni:

1. Jos saisit viettää yhden iltapäivän jonkun kirjallisuuden hahmon kanssa, kuka se olisi?

2. Lempikarkkisi?

3. Millainen ihminen katsoo sinua aamulla peilistä?

4. Kuinka usein imuroit?

5. Ketä julkkista muistutat?

6. Paras lapsuusmuistosi?

7. Oletko eettinen ruoanlaittaja? Miten se näkyy?

8. Mikä taito sinulla on hyvin hanskassa?

9. Mikä ei ole?

10. Oletko käytännön ihminen? Miten se näkyy öh... käytännössä?

11. Mitä haluaisit sanoa 15-vuotiaalle minällesi?

Yksitoista pitäisi haastaa, mutta haastan vain Saaran, Minnan, Jaanan ja Päivin.

Chris Cleave: Little Been tarina

"Englanti oli hevosen olkapäihin kohoavaa aamunkoiton usvaa, ritilällä jäähtyviä, leikkaamista odottavia kakkuja, lempeitä heräämisiä."

Vaikka edellisen sitaatin perusteella voisi kuvitella, että Chris Leaven Little Been tarina (2008) on hilpeä kertomus, joka sijoittuu Englantiin, se ei pidä paikkaansa. Kyseessä on romaani, jonka etukannessa pitäisi olla varoitus "Lukeminen ilman nenäliinaa omalla vastuulla". 

Nigerialainen Little Bee aloittaa Englannin visiittinsä asumalla kaksi vuotta vastaanottokeskuksessa. Hän on keksinyt keinon, jonka avulla hän saa jäädä Britanniaan: hän opettelee puhumaan englantia juuri niin kuin kuningatar. Riittääkö se kuitenkaan? 

Toisaalla - aika lähellä Little Beetä - elää lontoolainen toimittaja Sarah O'Rourke, jolla on erikoinen Batmaniksi pukeutuva poika ja masentunut aviomies. Luulisi, ettei näillä kahdella naisella ole mitään yhteistä, mutta he ovat kohdanneet aiemmin nigerialaisella rannalla, ja näin ollen heidän kohtalonsa on solmittu yhteen. 

Paitsi itse tarinasta pidin myös valtavasti kertojanäänistä. Sekä Little Bee että Sarah O'Rourke tekevät romaanista koskettavan erityisen intiimeillä äänillään. 

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Laiskan bloggaajan pelastus: kännykkä - sillä saa edes muutaman sanan luetusta muistiin.

Uusi herkullinen tuttavuus on kanadalaisen Alan Bradleyn dekkari Piiraan maku makea (2009, suom. 2014). Sitä suositellaan erityisesti niille, joiden yöpöytä notkuu Neiti Marpleista ja jotka eivät koskaan ole kasvaneet yli Viisikoista. No, minä en kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta pidin kovasti lukemastani.

Päähenkilö Flavia de Luce on nimittäin vastustamaton. Hän on harrastelijasalapoliisi, mestarimyrkyttäjä ja 11- vuotias. Hänen perheeseensä kuuluu leski-isä ja kaksi isosiskoa. Lukustrategiassani ei rikoksella ole kovin suurta merkitystä, vaan päähenkilöllä, joka tepastelee pitkin Buckshaw'ssa 1950-luvun englantilaisessa maaseutumljöössä.

Mikä parasta, Flavia de Luce -dekkareita on tulossa lisää suomeksi.