Minä tartun Antti Arnkilin Lauantaiesseisiin (2014), koska aamulla olen kahvikupin ääressä lukenut Hesarista Jari Ehrnroothin ajatuksia siitä, että nykyihminen palvoo itseään ja välttelee henkistä ja moraalista kasvua. Siksi siis esseitä eikä viihdettä.
Arnkilia lukiessani minä kuitenkin viihdyn. Vallan mahdottoman hyvin, vieläpä. Nyt vasta ymmärrän puoliksi näkemäni Lars von Trierin Malancholia-elokuvan. Luulin sitä avioliittodraamaksi, kun myöhästyin hieman aloituksesta ja nukahdin sohvalle sen jälkeen, kun Kirsten Dunst kohteli kaltoin Alexander Skarsgårdia. Essee Skavabölen pojista muistuttaa minua, miksi se kannattaa taas kerran käsitellä asiakkaiden kanssa. Entäpä toiseksi viimeinen essee Reko Lundánista? Se vahvistaa vain mielikuvaani vahvasta aikalaiskuvaajasta.
Ihanin on kuitenkin lopussa. Reunassa-essee kertoo lapsuudenkesistä Hiidenveden rannalla, jossa aurinkoiset päivät elettiin boheemissa idyllissä rantasauna koko ajan kuumana.
Vaikka lauantai-iltana yritän kasvaa henkisesti, jätän Arnkilin esseistä yhden lukematta, sen joka käsittelee minulle tuntemattoman ranskalaisohjaajan tuotantoa. Kun esseet on muuten luettu, katson Netflixistä kaksi viimeistä jaksoa Hannibalin ykköskautta. Taidan olla moraalisesta kasvusta vielä aika kaukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti