Laura Paloheimo on minulle uusi tuttavuus, vaikkakin takaraivossa jyskyttää, että Facebookissa on tullut joskus vastaan kuvia hänen kirjajulkkareistaan. Olisiko kyseessä ollut OMG-romaani? Kuten romaanien nimistä Mama Mojo ja OMG voi arvata, kyseessä on chick lit -kirjallisuus. Eikä siinä mitään, joskus on mukavaa tarttua kirjaan ja ahmia se kertaistumalla (kertamakuullla minun kohdallani).
Nyt kuitenkin jokin tihkaisi. Ehkä en enää kuulu kohderyhmään. Mama Mojossa nimittäin päähenkilö Julia on saanut lapsen, ja omasta lapsen saamisestani on jo 11 vuotta. Arki on tietenkin kaoottista - siis romaanin Julian, ei minun - eikä sitä helpota, että elämänkumppani Timppa on tiiviisti kiinni rallitouhuissa Arabiemiraatteja myöten. Julia ajautuu myös takaisin työelämään, vaikka piltillä ei ole vielä nimeäkään. Tässä on tietenkin ainekset hauskaan chick litiin, mutta tarina ei kuitenkaan oikein lähde lentoon.
Muistoja herää kyllä paljon: Millaista oli olla pienen palleron äiti, laittaa vauva vaunuihin ja hypätä junaan ja mennä vaunukahvilaan istumaan, millaista oli katsoa nukkuvaa lasta silmänympärykset mustina eikä tajuta mennä itse nukkumaan. Millaista oli lauleskella itkevällä piltille Pauli Hanhiniemen Perunateatterin Ullakolla-biisiä. Millaista oli matkustaa Pohjanmaalle junassa ja pakahtua ylpeydestä, kuinka seesteinen oma vauva oli. Ihan kuin hän olisi matkustanut koko pienen ikänsä. Se oli ihanaa ja ainutkertaista, ei lainkaan vaikeaa ja rasittavaa. Nautin joka hetkestä ja nautin tietenkin edelleenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti